Hiidenvaara

Viikkoa aiemmin olin löytänyt paikan, jossa varpushaukka jahtasi närhiä. Jos kävis tarkistamassa vieläkö nuori haukka olisi kyseisellä peltotilkulla harjoittelemassa saalistusta. Otan mukaani naamioverkon, josko närhet laskisivat hiukan lähemmäs kuvaamaan.

Paikalle saavuttuani virittelin naamioverkon kuusen oksien varaan ja retkijakkaran jalkojen alle kivet, jotta ois paremmin pystyssä. Ei se kyllä oikein onnistunut, koko ajan piti hakea jalalla tasapainoa. Tarpeeksi kauan kun olivat tasapainoillessa lihakset tehneet töitä, niin oikea jalka vapisi ja tärisi kuin horkassa. Närhet pahukset olivat hyvin arkoja, lienevät huomanneet kauempaa tuloni kuusen oksien alle. Tein reiän naamioverkkoon kameran putkelle ja jäin tarkkailemaan peltotilkun tapahtumia. Nuorta varpushaukkaa ei näkynyt enää. Harakka säksätti ja peippo tirskui, halusivat paljastaa olinpaikkani tai sitten viestittää, että "mee pois, mee pois".

Tiainen kävi kurkkimassa läheisen koivun oksalta minua. Vihdoin yksi närhistä uskaltautuu noin kolmen metrin päähän koivun oksalle ja katsoa tillittää minua suoraan silmiin. Hyvin hyvin hitaasti vetäydyn lippiksen lipan taakse piiloon. Vähitellen lintujen varoitusäänet vähenevät ja närhet uskaltautuvat kauralyhdeseipäiden takaa kurkkimaan suuntaani. Maltan mieleni ja otan kuvia harvakseltaan, jotta en liikaa pelottaisi lintuja. Yksi närhistä kluklutteli kummallisesti - mitähän keskustelua tai viestintää se tuo on?

Närhien arkaileva käytös jatkui joten jäi aikaa tarkkailla ja kuunnella ympäristön ääniä ja tapahtumia. Näin mustarastaan, paljon peippoja, tiaisia, muutaman järripeiponkin. Tikka nakutti jossain lähellä, mutta näkymättömissä. Räkättirastas naksutteli varoitusta ja heilautti pyrstöään, kun nainen käveli läheisellä tiellä. Pellolla kaatuneen kauralyhdeseipään lähellä oli amme. Tyynellä ilmalla äänet kuuluivat erittäin selvästi, kuten palokärjen huuto jostain kauempaa.

Jokohan tämä peltotilkun tarkkailu riittäis - mutta minne sitä sitten? Jostain putkahti mieleeni Hiidenvaara Keskijärvellä  - siellähän vois käydä tutkailemassa.

Vaaralle kavutessa tiaiset tirskuivat kuusikossa, joka paikka oli keltaisen oranssina puista tippuneiden lehtien värjätessä maiseman. Pienen tuulenvireen irrottaessa koivuista tukun lehtiä olin lehtisateen alla. Syksyinen maisema oli mahtava, jyrkkä rinne oli suht vaikea nousta kun polku oli täynnään keltaisia liukkaita ja märkiä koivunlehtiä, seassa joitain värikkäitä haavanlehtiä.

Kaatuneen jo lahoavan koivun rungolla oli pieniä sieniä. Kellertäviä koivunlehtiä oli paljon kuusen oksilla - heh - lehtikuusi. Pohjantikka oli käynyt nakuttamassa pieniä kuivahtaneita kuusia, kaarnan paloja oli paljon maassa puiden alla. Vaaran laella metsä oli kasvanut aika paljon maiseman eteen, vaikka opaskyltissä yritettiin kertoa hienosta maisemasta.

Vähälehtisen koivun latvassa tsillittää tilhiparvi. Laskeudun pikku hiljaa polkua alas rinnettä. Erään ison lahokoivun rungossa on pieni pahka - kuin kissa vangittuna puun sisään. Ajoittain on niin hiljaista, että kuulen vain oman sydämeni lyönnit suhinana korvissani. Kummallinen tunne  - kuin olisin osa tätä luontoa - tässä ja nyt - niin, niinhän minä olenkin. Kimeä korkea ääni havahduttaa minut aatoksistani  - tiainen vaiko pyy - tai kenties puukiipijä? Ääni ei toistu joten jatkan matkaa - tämäkin kuvaretki oli lepoa aivoille - taas jaksaa ahertaa muutaman päivän.

Näkyvästi ja piilotellen

Aamu-usvan keskeltä kuuluu hanhien kaakatus. Mitään ei näy. Vain kostean sumuinen pelto, joka on kellastunut syksyn sävyihin. Ojanpientareiden pajut ja pienet koivut ovat keltavihreitä. Osa ruskeista lehdistä on jo tippunut pois. Pellon yläpuolella leijuu sankka sumu. Sen keskeltä, kuin tyhjästä, ilmestyy hanhiparvi kiertämään pellon yläpuolelle. Ne katsastavat peltosarkoja useaan kertaan varmistaen, ettei vaara uhkaa laskeutumista. Äänekkäät linnut ovat valkoposkihanhia. Parvessa on noin 100 lintua.

Lopulta muutama yksilö pudottautuu räpylät ojossa peltoon. Muut linnut seuraavat vähitellen perässä. Kun viimeisimmät laskeutuvat, muuttuu kaakatuksen sävy hiukan. Nyt se on ikään kuin pulinaa. Hassua, onko niillä tarkistuslaskenta käynnissä?

Vähitellen äänet vaimenevat ja hanhet keskittyvät ateriointiin pellolla. Mutta aina on muutamalla hanhella kaula ojossa. Tarkkaavaisuus ei saa herpaantua ruokailunkaan aikana.

Yhtäkkiä, ilman näkyvää tai kuuluvaa syytä, hanhet lehahtavat siivilleen. Kuuluu mahtava kohahdus, joka vaihtuu siipien viuhkeeksi. Mitähän ne säikkyivät? Ateriointi jäi kyllä kesken. Parvi kieppuu pellon yläpuolella, kuin arpoen laskeutuako vai ei. Sitten hanhet päättävät laskeutua lähemmäs minua, turvesuolle. Mitähän syötävää sieltä mahtaa löytyä? Harmaanvalkoiset, mustarintaiset ja -kaulaiset linnut käyskentelevät hitaasti pitkin suota. Ne erottuvat sumusta huolimatta selvästi tummanruskeaa ja kosteaa turvetta vasten. Mukavan näköisiä vaappujia. Jostain putkahtaa mieleeni Peukaloinen ja Martti-hanhi. Vältelkää repolaisia, tuumailen, kun jätän hanhet suolle.

Paluumatkalla koukkaan paikkaan, jossa näin pari viikkoa aiemmin nuoren varpushaukan. Siellä se istuu nytkin, kauralyhdeseipään nenässä. Se vahtii tarkasti närhien liikkeitä. Närhet ovat aika veijareita. Aivan kuin ärsyttääkseen ne tulevat hyvinkin lähelle varpushaukkaa. Yksi närhistä lentää istuskelemaan saman seipään alaosaan. Se kurkistaa lyhteen takaa haukkaa, kuin leikkiäkseen kuurupiiloa tai hippaa.

Nuori haukka yrittää tavoittaa maassa kykkivää närheä. Se liitää kohti, mutta hyvissä ajoin närhi nousee siivilleen. Haukalla on nopeutta enemmän, ja se pääsee hyvin lähelle närheä. Se näyttää näykkivän närhen pyrstösulkia. Närhi rääkyy ja tekee tiukan kurvin seipään taakse. Nuoren haukan lentotaito ei vielä ole tarpeeksi hyvä ja närhi saa karistettua sen kannoiltaan. Saman tapaisia kohtauksia on useita. Kun haukka pääsee aivan kintereille, närhi tekee rääkäisten kurvin ja haukka tippuu kelkasta. Aina närhet onnistuvat pakenemaan. Milloin seipäiden välissä väistellen, milloin läheisen kuusen oksia hyväksi käyttäen. Aivan kuin ne ilkkuisivat haukalle tämän lentotaidon ja nopeuden puutetta. Ilmeisesti nuori haukka väsähtää, sillä se lentää peltotilkun viereiseen korkeaan leppään. Se istuksii paikoillaan melkoisen tovin. Sillä aikaa saavat närhet nokkia rauhassa lyhteistä syötävää. Pari harakkaa liittyy niiden seuraan ruokailemaan.

Aikansa lepäiltyään varpushaukka huomaa tilaisuutensa tulleen. Närhien huomaamatta se on aloittanut liidon korkealta lepästä. Vauhti on selkeästi kovempi kuin yrityksissä seipäiden kärjistä. Kohteena on maassa nokkiva närhi. Haukan ollessa lähellä närheä, harakka säksättää varoitushuudon. Närhi valpastuu, tajuaa haukan ja nousee siivilleen. Haukka on niin nopea, että se kerkiää jollain konstilla nykäistä närheä. Tämän lento katkeaa, se tippuu maahan. Ennen kuin haukka on sen kimpussa, onnistuu närhen nousta uudelleen lentoon. Se oli jo liki, tosi liki. Nuori haukka on saanut närhiltä kaipaamaansa kurvailuharjoitusta. Vain hiukan onnea matkaan ja eivät enää närhet ilku. Saavat olla todella varuillaan etteivät jää haukan saaliiksi. Haukan harjoitukset päättyvät, ainakin tältä erää. Kaikki linnut pakenevat lepikkoon, sillä läheisellä pihatiellä vanha mies kävelee postilaatikolle.

Parkkeeratessani auton kotipihassa vakiopaikalleen, kuulen orapihlaja-aidasta tuttua nopeaa naksutusta. Kas vain, ilmeisesti muuttomatkalla oleva punarinta. Nappaan kameran ja lähestyn varovasti aitaa. Punarinta hyppii tiheässä oksistossa, piilossa katseilta, samalla varoitusta naksuttaen. Jähmetyn liikkumattomaksi kamera valmiina. Ja kas kummaa, punarinta tulee tutkimaan minua. Se kurkistelee ensin varovasti aidan pimennosta. Sitten lintu hypähtää uloimmalle oksalle. Pää kallellaan se katselee olemustani. Hermostunut naksutuskin on loppunut. Muutaman sekunnin se tarkkailee minua ja jatkaa sitten puuhiaan. Hypeltyään aikansa piikkipensaassa punarinta lennähtää läheisen kerrostalon aitapensaaseen. Mietiskelen punarinnan tapaa piilotella. Etelään on pitkä matka. Pienellä lurittelijalla on edessään lukemattomia pyrähdyksiä pensaasta toiseen. Tavattoman erilainen muuttomatka hanhien, kurkien ja joutsenien näyttäviin auroihin verrattuna. Kaikki ovat kuitenkin kunnioitusta herättäviä suorituksia.

Syöksyjä, hyppelyä ja niiauksia

Olen saanut vihiä, että Pyhäselän pelloilla lentelisi arosuohaukka. Näinköhän sen tavoittaisin vaikka yrittäis? Päätän koettaa - ja löytyyhän sitä luonnosta muuta katseltavaa ja kuvattavaa vaikka itse haukkaa ei näkyisikään. 

Aikamoinen flaksi - melkein heti aukeille pelloille päästyäni, näin kaukana heinikon yläpuolella liitelemässä haukan, joka muistutti erehdyttävästi arosuohaukkaa. En varma ole mutta jokin suohaukka joka tapauksessa pyrstön yläosan valkeasta väristä päätellen. Lintu tekee syöksyn heinikkoon ja yritän saada pitkästä matkasta huolimatta otettua teleobjektiivilla edes jonkinlaisen kuvan haukasta heinikossa.

Jaa'a - nyt pitäisi kyllä olla lintutietoutta paljon paljon enemmän, jotta voisin olla varma havainnostani. Jääköön siis määritys pelkäksi haukaksi  :)

Kaukana apilapellolla liikkuu jokin vaaleanruskea eläin verkkaisesti. Välillä se tekee syöksähtävän liikkeen nopeasti eteenpäin. Taitaa olla läheisen maatalon kissa myyräjahdissa.

Silloin tällöin se katoaa kokonaan korkeiden apilatupsujen taakse. Yhtäkkiä se hypähtää melko korkealle ilmaan. Ja tömäyttää etutassut tomerasti maanpintaan. H e t k i n e n - tuo ei muuten ole kissa, vaan kettu. Pitäisköhän käydä optikolla, harmittelen, kun en heti tajunnut.

Onneksi tuuli käy ketun suunnasta, jottei se haista eikä kuule minua. Siirryn metri metriltä lähemmäksi samalla tarkkaillen kettua. Se astelee kiirettä pitämättä peltoa ristiin rastiin. Silloin tällöin se tekee nopeita syöksyjä. Ilmeisesti repo napsii heinäsirkkoja välipaloiksi. Toisinaan se jähmettyy pitkäksi aikaa aivan liikkumattomaksi. Repolainen tuijottaa korvat pystyssä heinikkoa. Yrittäen paikantaa saaliin mahdollisimman tarkasti. Lieneekö kohteena myyrä tai hiiri. Joka tapauksessa saalis, jota kannattaa vaania pitkään.

Samassa repo ponnistaa ilmaan. Katse nauliintuneena heinikkoon se tekee aikamoisen loikan. Kuten aikaisemmin, se alastullessaan siirtää kaiken painonsa etutassujen varaan. Kuin lyhytaikainen etujaloilla seisonta. Siinä kyllä myyrä litistyy. Tai ainakin saa tällin, joka pökerryttää. Kettu jää makuuasentoon heinikon sekaan, enkä näe tapahtumia. Kun se jonkin ajan kuluttua nousee pystyyn, leuat jauhavat edelleen. Saalistus siis onnistui.

Tyytyväisen oloisena repolainen katselee ympärilleen. Sitten se ottaa muutaman askeleen ja mötkähtää pitkäkseen apiloiden päälle. Se nauttii syksyisestä päivästä. Aurinko paistaa, vaikkakaan ei täydeltä terältä. Ja vuoden aikaan nähden lämmin tuuli puhaltelee. Mikäs on ketun nauttiessa täydellä vatsalla. Lepohetki jää kuitenkin lyhyeksi. Repolainen nousee epäilevän oloisena pystyyn. Tuulen suunta on kääntynyt. Kettu nuuhkii kuono pystyssä ilmaa. Ilmeisesti se on saanut minusta vainun. Muutamalla nopealla askeleella repo katoaa pitempään heinikkoon. Sinne meni, ei vilaustakaan enää.

Ajelen toiselle laidalle aukeita peltoja. Rehuheinikossa näkyy variksia kiinnostavan jokin, mutta mikä? Ajelen hiljakseen lähemmäs, jotta linnut eivät säikähtäisi. Joukossa näkyy olevan muutamia naakkojakin.

Jotakin nuo harmaat siivekkäät näyttävät silloin tällöin nokkivan pellosta. Mitä ihmettä rehuheinikossa on syötäväksi kelpaavaa? Toukkia, matoja, hyönteisiä? Jään kyttäämään erästä harmaatakkia putken läpi, jotta saisin kuvan syöntihetkestä. Samassa lintu nappaa jotain ja annan kameran laulaa sarjatulella. Kameran takanäytöllä suurennan kuvia ja eräässä otoksessa näkyy nokassa punainen marja - TÄ? Nyt en ymmärrä - mitä ihmeen marjoja tuolla voi olla - keskellä heinikkoa? Onko joku käynyt viskelemässä peltoon marjoja lannoikkeeksi - ja mitä marjoja muka - vai mistä nyt on oikein kysymys? Asia kiinnosti jopa niin paljon, että kun varikset olivat lehahtaneet etemmäs, kävin tutkimassa peltoa tarkemmin, mutta en minä mitään löytänyt. Vedinköhän liian hätäisiä johtopäätöksiä kuvan perusteella? Oisko ollut yksittäinen marja pellossa ja muu ruokailevalta näyttänyt käytös vain hyönteisten jahtia? Tämä jää kyllä arvoitukseksi.

Pellon laidassa olevan kivikasan päällä kivitasku tarkkailee ympäristöä. Huomattuaan minut se niiailee ominaiseen tapaansa suuntaani. Se keikauttaa kehoaan jalkojen varassa eteenpäin. Samalla se päästää naksahtavan äänen. Kuin joku löisi kahta pientä kiveä vastakkain. Siitä lintu on saanut nimensäkin, kivitasku.

Laji lienee vähentynyt poikavuosista - silloin niitä näkyi mielestäni paljon enemmän. Vai tuliko sitä vain nuorena tarkkailtua luontoa enemmän? Kohta se alkaa sinulla muuttomatka, muistahan tankata kunnolla, jotta jaksat pitkän matkan etelään.

Nuolihaukat ja hippiäinen

Istun kivellä lammen rannalla silmät kiinni. Olen keskittynyt kuuntelemaan tuulen ääniä puissa. Kuivan männyn oksissa suhisee hiljaa ja haavan lehdet havisevat. Avaan silmäni siristellen. Valo tunkeutuu liian voimakkaana verkkokalvoille. Vähitellen silmät tottuvat valoon ja katselen tuulen aiheuttamia liikkeitä lammen pinnassa. Vastapäinen keltavihreä ranta kylpee auringon valossa. Sen kuvajainen heijastuu sekavana sinisestä vedestä. On elokuun lopun kuulas päivä. Jostain kaukaa metsästä kuuluu moottorisahan ääni. Onneksi niin hiljaa ettei se häiritse.

Selkäni takaa kuulen haukan kimeän äänen. Taitaa poikanen kerjätä emoltaan ruokaa. Nousen ylös ja hipsin rinnettä varovasti äänen suuntaan. Samassa huomaan sinistä taivasta vasten haukan hahmon. Nuolihaukka näköjään. Se vetää siivet suppuun ja syöksyy kovaa vauhtia alaspäin lähes veden pinnan tasolle. Syöksyn loppuvaiheessa se kurottaa jalkansa eteenpäin ja nappaa jotain ilmasta. Todennäköisesti sudenkorennon, se kun on nuolihaukan lempiruokaa. Lintu nousee takaisin puiden latvojen yläpuolelle. Sen seuraan liittyy toinen hiukan pienempi haukka.

Ylhäältä kuuluu kimeää kiljuntaa. Poikanen kerjää emolta tämän pyydystämää saalista. Emo haluaa opettaa poikasta, eikä annakaan tälle saalista ilman harjoitusta. Se pakottaa poikasen seuraamaan itseään. Se tekee pari lyhyttä syöksyä alaspäin. Ja poikanen seuraa aivan kannassa. Nälkä saa poikasen opettelemaan samoja temppuja kuin emo. Siinä se saa samalla lentoharjoitusta omia saalistustaitoja ajatellen. Emolintu nousee hiukan ylöspäin ja poikanen seuraa vaivalloisesti. Se taitaa jo olla hiukan väsyksissä. Nyt emo hidastaa lentoaan ja liitelee lähes paikallaan tuulen virtauksia hyväksi käyttäen. Poikanen lentää aivan emon alle, jolloin emo ojentaa jalkojaan poikasta kohti.

Saaliina on sudenkorento, kuten arvelinkin. Yhtäkkiä linnut kiepsahtavat ilmassa ikään kuin toistensa ympäri. Nyt sudenkorento on poikasen kynsien tiukassa puristuksessa. Hieno temppu tuo saaliinvaihto. Se on hyvää saalistusharjoitusta nuorelle linnulle. Poikanenkin osaa jo hyödyntää rinteen aikaansaamia ilmavirtauksia. On sen vuoro leijailla paikallaan. Samalla se repii kynsissään olevaa saalista. Ruokailua ilmassa, aivan sananmukaisesti.

Saatuaan ilma-aterian päätökseen, poikanen laskeutuu kelon latvaoksille. Taisi äskeinen harjoitus käydä voimille. Ja nälkä on edelleen. Kimeällä äänellä se vaatii emoltaan lisää ruokaa. Yläpuolellani leijailee kaksi nuolihaukkaa. Niin, yhteispeliähän se poikasen ruokkiminen on. Vanhemmat liitävät kumpikin omalle taholleen saalistamaan. Seuraan poikasen taiteilua oksistossa. Reipas tuuli vaikeuttaa kääntymistä vanhempien suuntaan. Poikanen on kuitenkin päättänyt nähdä vanhempiensa jokaisen liikkeen. Siipiensä avulla tasapainoillen se vaihtaa rintamasuuntaa.

Toinen vanhemmista on jo taas napannut saalista. Se saapuu viereiselle oksalle sudenkorento suussaan. Välimatkaa poikaseen on liikaa ja niinpä vanhempi hypähtää lähemmäs. Poikanen kurottaa jo ahnaasti nokkaansa kohti ateriaa. Se nappaa saaliin nokkaansa, mutta siirtää sen heti kynsiinsä ja painaa oksaa vasten. Siitä nuori lintu repii ateriaa pala palalta kurkkuunsa. Aikuinen seuraa muutaman sekunnin ruokailua ja lehahtaa sitten siivilleen. Vanhemmat tuovat lyhyessä ajassa poikaselle vielä pari muutakin korentoa. Vasta sitten poikanen hiukan rauhoittuu.

Jonkin ajan kuluttua poikanenkin nousee siivilleen. Saan seurata uudestaan saaliinvaihdon ilmassa. Taivaan taitureilta se käy näppärästi. Ei varmaan mene kauaa, kun poikanen jo osaa itse saalistaa. Seuraan haukkojen saalistusta ja liitelyä kunnes ne katoavat lammen taakse. Hyvä niin, sillä muutoin tuskin malttaisin lopettaa lentonäytöksen katselua.

Siirryn tarpomaan läheiseen korpeen, joka on suojelualuetta. Vanhat kuuset ja sammaloituneet kannot luovat mielikuvan menninkäisten maailmasta. No just, menninkäinen ja mesikämmen, mietiskelen, kun näen karhun repimän muurahaispesän. Pesä on ollut vanhan kuusen juurella, kaatunutta keloa vasten. Nyt ovat pesän jäänteet levällään. Kelossa näkyy muutamia kynnen jälkiä ja kelon kappaleita on siellä täällä. Ovat tainneet muurahaiset hyödyntää kelon sisuksia muniensa kätkentään. Sepä ei kuitenkaan ole ollut tarpeeksi hyvä suoja. Otso on julmasti tyhjentänyt kätköt.

Paluumatkalla korvesta huomaan nuoren männikön oksistossa pienen linnun. Se napsii havunneulasista hyönteisiä suuhunsa. Onpa se pieni, tuskin ison havunneulan kokoinen. Ruokaillessaan lintu siirtyy minua kohti ja yritän olla mahdollisimman liikkumatta. Muutaman metrin päästä tunnistan linnun. Se on hippiäinen, Euroopan pienin lintu. Hippiäinen huomaa hahmoni yrittäen tunnistaa olenko jotain mitä on syytä varoa. Lintu kallistelee jännästi päätään, jossa on keltainen raita päälaella.

Hippiäisellä ei tunnu olevan mihinkään kiire, eikä se minuakaan säikähdä. Se jatkaa ruokailuaan hypellen männystä toiseen. Aivan kuin tervehtiäkseen viimeisen kerran, se lehahtaa viereiseen mäntyyn, kurkistaa minua suoraan silmiin ja livertää jotain hyvin korkealla sävelellä. Sitten hippiäinen katoaa tiheikköön. Hei vain sinullekin, tuumailen mielessäni. Turvallista muuttomatkaa minne saakka sitten menetkin.

Pöllöttelyä

Hyvää huomenta Untamo, sanon aamuneljältä viirupöllön poikaselle, joka istuu männyn oksalla. Se katselee minua mustilla silmillään tutkien, ilman pelkoa. Untamolla oli mahtavat kynnet jo aiemmin kun sen tapasin tiellä - nyt ne puristavat oksaa varmalla otteella. Parissa viikossa se on kasvanut melkoisesti. Vartalo on edelleen untuvaisten höyhenten peitossa. Mutta maastopoikasajan avuttomuus ja epävarmuus on vaihtunut kokeilun haluun. Se leyhyttelee hiukan siipiään ja ponnahtaa lentoon. Kuin osoittaakseen taitojaan Untamo lentää tien yllä kierroksen. Sitten se katoaa metsän siimekseen.

Vain muutaman sadan metrin päässä kuulen hiiripöllön poikasten kerjuuvinkunan. Ne lentävät jo varsin hyvin. Niitä taitaa olla kaikkiaan kolme.

Yksi poikasista jää tarkkailemaan minua. Se pyörittää päätään hassusti. Ylös, vasemmalle, alas, oikealle, katse tiukasti suuntaani. Heh, olet kuin keltasilmäinen klovni noine elkeinesi. Välillä poikanen kiljaisee varoitushuudon. Ja jatkaa taas pään pyöritystä.

Mieleeni juohtuu tarkistaa paikka, jossa eilen illalla näin lapinpöllön poikasen kuusen oksalla. Lähes samoilla sijoilla se nytkin istuu. Poikanen tuijottaa keltaisilla silmillään minua julman näköisesti. Oletpas tosiaan häijyn näköinen, tuumailen mielessäni. Nuoresta iästäsi huolimatta. Samassa kuulen tien toiselta puolelta poikasen kerjuuäänen. Kas, tämä lapinpöllön poikanen on pienempi. Eikä sillä ole läheskään niin ilkiömäinen katse kuin isommalla sisaruksella. Tuijotus on silti terävä.

Pienen hiljaisuuden jälkeen se aloittaa kerjäämisen. Nälkä on voimakkaampi kuin hiljaa olemisen tahto. Se kerjää varsin kovalla äänellä. Nokka ammollaan niin että kieli näkyy. Vilkaisen suuntaan, johon poikanen katsoo ja näen aikuisen lapinpöllön sähkölangalla. Vau, onpas iso ja mahtava lintu. Hetken pöllö istuu paikallaan katsellen ojanpientareen heinikkoa. Sitten se vilkaisee minua, levittää isot siipensä ja lentää kauemmas saalistamaan kuusen oksalta.

Vaaran rinteen alla olevalla heinäpellolla on pitkäsiipinen suopöllö saalistuslennollaan. Se kiertelee peltoa läpi matalalla lentäen. Yllättävän verkkaisilla siiveniskuilla pöllö pitää korkeutensa sopivana. Se väistelee taidokkaasti heinäseipäät, joita on muutamia pellon toisessa laidassa. Yhtäkkiä se syöksyy heinikkoon, ilmeisesti myyrän kimppuun. Tuli huti, sillä saalistus jatkuu. Heinäseipään takaa nappaan kuvan tästä hiljaisesta lentäjästä.

Tuntuu uskomattomalta kuinka äänettömästi se osaakin lentää. En erota minkäänlaista ääntä vaikka suopöllö lentää vain muutaman metrin päästä ohi. Pöllö käy läpi koko peltoaukean ennen kuin siirtyy saalistamaan ylemmälle pellolle.

Noin kilometrin päässä näen toisen lapinpöllön. Tämä hakkuuaukion laita on sen vakiopaikka. Männyn oksalta se katselee allaan olevaa heinäistä risukkoa tarkkaavaisesti. Välillä pää pyörähtää hyvin nopeasti puolelta toiselle. ”Pää pyörii kuin pöllöllä” pitää hyvin paikkansa lapinpöllön kohdalla. On aivan tyyntä ja pieninkin rapsahdus kuuluu selkeästi. Pöllö kuulee ne takuulla minua paljon paremmin. Pienen hetken jälkeen pöllö vaihtaa tarkkailuasemia ja lentää vanhaan kuuseen. Kun se laskeutuu oksalle, näen leveän pyrstön hyvin rosoiset sulat. Niistä puuttuu tyypillinen tumma kärkiosa kokonaan. Olisikohan pesä ollut munia hautoessa liian ahdas ja kuluttanut pyrstösulat tuollaisiksi.

Tämä lienee siis naaras ja aiemmin näkemäni yksilö uros. Lapinpöllönaaraan kärsivällinen tarkkailu kuusenoksalta jatkuu herkeämättä, mutta pitkään aikaan ei tapahdu mitään. Myyrien saalistajaa taitaa pitkästyttää. Kuin ihminen se haukottelee pari kertaa aukoen nokkaansa verkkaisesti pistäen samalla silmänsä kiinni. Haukottelu tarttuu minuun. Vai olisiko se aikainen herätys, joka minua väsyttää. Jätän lapinpöllön saalistamaan. Vielä kerkiän ottaa parin tunnin nokoset ennen päivän askareita.

Monen sortin poikueita

Tuskailen kuusen juuressa itikoiden ja mäkärien määrää seuraten samalla palokärjen poikasten kurkkimista pesäkolon suulla. Mielestäni saisivat itikat ja mäkärät kuolla sukupuuttoon. Mieleni tekisi huitoa iniseviä önniäisiä etemmäs, mutta pelkään poikasten ja emolintujen huomaavan minut. Poikasten sapuskan kerjääminen on todella äänekästä. Se paljasti pesän sijainnin vanhassa kaulatussa haavassa. Noin seitsemän metrin korkeudella olevasta pesästä on poikasten helppo tarkkailla ympäristöä.

Yläpuoleltani kuuluu uroksen tarkistusäännähdys sen saapuessa pesän lähelle. Poikaset vastaavat välittömästi aloittamalla vaativan säksätyksen. Uros lentää pesäaukolle ja naaraspoikanen survoo päänsä väkisin ohi urospoikasen. Ilmeisesti sillä on niin kova nälkä, että nyt on isomman poikasen vuoro väistyä. Se työntää nokkansa syvälle uroksen kitaan saaden nälkäänsä tyydytystä.

Parin annoksen jälkeen urospoikanen päättää, että nyt on sen vuoro. Punainen päälaki työntyy ohi naaraspoikasen. Varsin aggressiivisesti urospoikanen nokkaisee isäänsä rintaan. Nuoren nälkäisen linnun vaateet vanhemmilleen ovat kovat. Vanhempien osa ei aina ole helppo, ei ihmisillä eikä linnuilla. Lähes lentokykyinen urospoikanen saa mustapukuiselta isältään vain yhden annoksen sapuskaa. Sitten punalakkinen isukki lehahtaa läheiseen kuusikkoon etsimään lisää ruokaa.

Seuraavana aamuna olen liikkeellä heti auringon noustua. Tarkoituksena on seurata läheisen vaaran laella asustavien pöllöjen aamusaalistusta. Ehdin ajaa vain pari sataa metriä Kesäpesältä kun mutkan takana on pyypoikue keskellä tietä. Onneksi pienet pehmoisen palleroiset ovat tiiviissä rykelmässä. Jarrutus olisi myöhäistä, joten pienellä väistöliikkeellä ohjaan auton kulkemaan poikasten yli. Sitten jarrutus ja tarkistus kuinka kävi. Pelästyneet poikaset ovat vieläkin aivan kasassa keskellä tietä. Emo kutsuu kanervikosta poikasiaan ja nämä taapertavat ääntä kohti.

Eipä ollut kaukana nuorten jälkeläisten elämän päätepiste. Huokaisen helpotuksesta. Monella linnunpojalla ei ole yhtä hyvä tuuri. Syksyyn mentäessä poikueita verottavat autot, pedot ja petolinnut. Vesilintujen poikasilla vaarana ovat myös isot hauet. Niin, vaikka vanhemmat tekisivät kaikkensa, ovat vastoinkäymiset joskus liikaa.

Läheisellä lammella on aamu-usva kauneimmillaan. Joutsenperhe on uskaltautunut lammen peräosista aivan tien varteen ruokailemaan. Kas vain, poikasia on tänä vuonna peräti neljä. Naaras napsii vesikasveja uroksen vahtiessa tarkkaavaisesti ympäristöä. Yksi poikasista aikoo erota muista, mutta uros ui heti eteen. Aivan kuin lammaskoira vartioisi katrastaan. Ihastelen lintuperheen verkkaista ruokailua. Tällainen kansallisromanttinen näky, joutsenperhe peilityynen kesäaamun usvassa, on nauttimisen arvoinen hetki. Joutsenten poikasista kaksi viihtyy naaraan tiiviissä läheisyydessä.

Kolmas poikanen seilaa äidin ja isän väliä. Neljäs taitaakin olla varsinainen villikko. Liekö sama, joka äsken yritti omille teilleen. Nyt se pyörii kuin väkkärä paikoillaan nokkien samalla vettä. Sitten se yrittää kiivetä isänsä selkään. Kun nousu ei onnistu, se vaihtaa kohdetta. Rantamätäs ei ole yhtään helpompi pala ja poikanen putoaa vesi loiskahtaen takaisin lampeen. Liekö enin energia purettu, sillä poikanen rauhoittuu. Vähitellen vanhemmat ohjailevat poikasiaan lammen peräosiin. Siellä ruohikko on tiheämpää ja suojaisampaa. Minäkin päätän jatkaa matkaani.

Siirryn paikkaan, jossa eilen näin kumppanini kanssa viirupöllön poikasen. Se oli niin avuttoman oloinen, että sai Liisalta nimen Untamo. Se oli laskeutunut keskelle hiekkatietä. Untamo on oikeastaan vielä maastopoikanen, vaikka muutaman metrin jo osaakin lentää. Eilen hätistelin sen takilla tien vieressä olevaan koivuun. Pois autojen tieltä ja mahdollisilta saalistajilta. Vaikka rengastetulla Untamolla on jaloissaan komeat kynnet, en tiedä olisiko siitä kummoista vastusta lähistön hiiri- tai sinisuohaukoille.

Valitettavasti en tällä kertaa näe vilaustakaan Untamosta enkä sen jo lentävästä sisaruksesta. Poikasten sijaan näen emon, joka istuu sähkölangalla lähellä pylvästä. Se tutkailee allaan olevaa peltoa. Sitten pöllö huomaa minut, lehahtaa siivilleen ja katoaa vaaran rinteen kuusien suojaan. Enimmäkseen yöllä liikkuva petolintu ei kaipaa saalistukselleen todistajia. Vai liekö se päättänyt painua päivälevolle. Minullekin parin tunnin nokoset ennen päivän askareita tekisi varmaan terää. Äänekäs haukottelu saa minut muuttamaan ajatukseni teoiksi.