Vanha naakka katsoo minua harmailla silmillään terävästi. Se on epäluuloinen ja tuijottaa tarkkaavaisesti liikkeitäni. Niinpä yritän olla hyvin rauhallisesti, jotten pelästyttäisi lintua tiehensä. Se istuu pihlajan oksalla ja rauhoittuu vähitellen. Mustanaama siirtää katseensa pihlajanmarjoihin, joita on terttuna sen alapuolella. Se nappaa yhden punaisista marjoista nokkaansa, heilauttaa päätään ylöspäin ja antaa marjan pudota kurkkuun. Naakka heittää tarkistuskatseen suuntaani ennen kuin ottaa seuraavan marjan toistaen samanlaisen päänheilautuksen kuin aiemmin. Taas katoaa energiaa sisältävä marja linnun kupuun. Talvi on tulossa ja kaikki saatavissa ja talteenlaitettavissa oleva energia on hyödynnettävä, vaikka vararasvaksi. Niinpä varsin lauhasta säästä huolimatta harmaaniska tyhjentää pihlajaa marjoista minkä kerkiää.
Mitä sie tiirailet, kysyy polkupyöräänsä kohdallani hidastava mies. Kysyjä katsoo kameran osoittamaan suuntaan, pihlajaan. Huomatessaan naakan hän sanoo: ”Kun ois ilimakko,vois ampuu sen alas”. Just joo, mitähän pahaa tuo naakka on sinulle tehnyt, mietin käynnistäessäni autoa. Vaivun aatoksiini pohtimaan ihmisen ja luonnon suhdetta. Miten naakka vaikuttaa kyseiseen henkilöön? Ja miten tuon miehen elämä muuttuisi tai parantuisi jos hän saisikin naakan tapettua? Ainoa syy kai olisi hupi, tappamisen ilo, elävän olennon hengen riistäminen. Ymmärrän kyllä metsästäjien retket, joihin sisältyy saaliin saamisen ilon lisäksi riistanhoidollinenkin elementti. Tai vahinkoeläinten, esimerkiksi minkkien pyynti on järkevää vesi- ja kanalintujen kannalta. Mutta ampua tai tappaa pelkästään tappamisen ilosta. Se menee käsityskykyni yli. Vastaavasti eivätpä taida eteläeurooppalaiset pääskysenmetsästäjät ymmärtää minun ajatuksiani naakasta hienona lintuna. Maailman meno ja ihmisten ajatukset ovat joskus käsittämättömän ristiriitaisia. Samaan aikaan kun puhutaan luonnon suojelemisesta, ihminen kuluttaa luontoa enemmän kuin koskaan.
Seuraavana aamuna istuu orava naapurin lauta-aidan päällä. Se mussuttaa innolla jotain, liekö käynyt kähveltämässä läheiseltä lintulaudalta siemenen tai pähkinän. Eilen näkemäni naakan lailla sekin haluaa lihottaa itsensä talvea varten. Turkin alle ja elimistöön varastoitunut rasva eristää kylmällä mainiosti ja tarvittaessa se toimii vararavintona. Tihkuinen sade on kastellut oravan turkin, korvatupsutkin ovat aivan märät. Minut huomatessaan jähmettyy hyväkuntoisen näköinen orava liikkumattomaksi. Pienet etukäpälät ovat rinnan päällä ristissä kuin rukoilijalla. Sen turkki on jo vaihtanut väriä talvisen harmaaksi, samoin kuin pihapiirissä asustavan jäniksen turkki. Tuijotettuaan nappisilmillään viikset väristen aikansa minua, jatkaa orava puuhiaan. Se kipittää varovasti yöaikaan jäätyneellä aidalla, jonka sade on liukastanut niljakkaaksi. Hopeaturkki hypähtää aidalta männyn rungolle ja kääntyy taas katsomaan minua. Nyt se roikkuu yhdellä kädellä kuin voimistelija puolapuilla. Tumma, pitkä ja tuuhea häntä on pitkin männyn kaarnaa. Nenä tekee lähes huomaamattoman liikkeen, kun kurre haistelee ilmaa.
"Minunko hajua tunnustelet nystyröissäsi", sanon sille ääneen. Aivan kuin vastaukseksi kysymykseeni, tsäräyttää tiainen läheisestä puusta oman varoituksensa. Kun käännän katseeni tiaiseen, orava säntää vilauksessa pari metriä ylemmäs, vilistää pitkin männyn oksaa ja hyppää läheiseen leppään. Hyppy jään- ja vedensekaisille oksille on epäonnistua, kurren kynnet eivät pidä tarpeeksi hyvin. Sen takajalat harovat hetken aikaa ilmaa, sitten orava antaa kehonsa pyörähtää oksan alapuolelle ja liikkuu oksaa pitkin roikkuen kuin hyvin vilkasliikkeinen laiskiainen. Pörröhäntä jatkaa hyppelyään lepästä toiseen, kunnes katoaa korkean männyn latvustoon. "Pidähän varasi jäisillä oksilla", huikkaan kurrelle perään. "Ja koeta talven pakkasilla muistaa kaikki kätkösi." Viereisessä pihlajassa on keltasirkku todistanut keskusteluni oravan kanssa. "No entäs sinä, paleltaako? Odotapas tammipakkasia, sitten se vasta hytisyttää", tuumailen sirkulle. Se ei vastaa mitään -tuijottaa aikansa minua ja lehahtaa sitten tiehensä.
