Ohoh, pääsee suustani, kun huomaan pienen metsäaukion laidan männyssä lapinpöllön. Mitä moukan tuuria, sillä olen juuri saapunut kuvaamaan talvista luontoa. En ehdi edes nousta autosta, kun jo mahtava pöllö tuijottaa minua. Muutamana yönä peräkkäin on pakkasta ollut yli -30 astetta, joten ei käy pöllön hyisiä oltavia kateeksi.
Pikkutietä ajaa auto, jota lapinpöllö seuraa hyvin verkkaisesti katsellaan. Avaan autoni oven, ja suuren harmaan linnun pää kääntyy minua kohti, hitaasti mutta tarkasti. Liikun varovaisen hitain liikkein, etten säikäyttäisi pöllöä pois. Lappari on usein varsin peloton, kunhan saa aikaa totutella näkemäänsä. Katselen lintua ihaillen, mutta se ei silmäilyistäni piittaa vaan näyttää nuokkuvan puoliunessa. Silloin tällöin se kääntää hyvin hitaasti päätään aukean yli. Suurimman osan ajasta sen silmät ovat lähes kiinni.
Lähestyn hitaasti pöllöä mutta se kyllä kuulee askeleeni. Välinpitämättömän näköisesti se katselee liikkeitäni. Vain kameran sulkimen ääni saa sen katseen terästymään muutaman sekunnin ajaksi.
Tarkoituksella lienee lappari valinnut lepopaikakseen männystä oksan, joka on auringon lämmittävien säteiden puolella. Vähäinenkin valoenergia ja lisälämpö on tällä säällä tarpeen.
Jätän pöllön päiväunilleen ja päätän mennä tutkailemaan talvista Hiiskoskea.
Tutulla koskella on tällä kertaa peräti neljä koskikaraa. Yllättävän solakan oloinen lintu päästää varoitusäänen ja niiaa minulle, viestittäen näin suunnan, jota muidenkin yksilöiden kannattaa tarkkailla. Seison tovin paikoillani ja karat rauhoittuvat vähitellen. Ne aloittavat saalistuksen kukin tahollaan. Jokaisella linnulla näyttää olevan pari lempipaikkaa, josta ne pulahtavat hetkeksi jäiseen veteen. Pienen sukelluksen ja pohjan tonginnan jälkeen ne nousevat jään reunalle milloin minkäkin näköinen toukka tai kotilo mukanaan. Joskus koskikarat kantavat nokassaan pohjan kasvustoa, jonka seasta etsivät jäällä syötävänsä.
Yksi tomeran näköinen valkorinta nousee innostuneena jäälle. Sillä on nokassaan pieni mutu. Kala pyristelee yrittäen päästä vapaaksi, mutta varmoin ottein aloittaa lintu saaliin takomisen jäähän. Topakasti kara keikauttaa niskojaan niin, että kalan pää napsahtaa jäähän. Sama toistuu useamman kerran kunnes kalan pyristely lakkaa. Saalis on valmis nieltäväksi. Pään keikautus ja mutu katoaa linnun vatsaan.
Koskikaroista pyöreimmän näköinen yksilö aloittaa kylvyn. Hui olkoon, lämpötila on vieläkin yli kaksikymmentä astetta miinuksella. Ihmisen mieli vierastaa pakkasessa kylpemistä, mutta koskikara näyttää nauttivan siitä. Lintu levittää siipensä ja purskuttaa pitkän aikaa vettä kehonsa joka puolelle.
Vaikka kylpy on kylmä, on vesi parikymmentä astetta lämpimämpää kuin ilma. Karat tietävät sen lämmittävän vaikutuksen. Silti tuntuu käsittämättömältä, kuinka nämä pienet jäätymättömät höyhenpallot sinnittelevät Suomen ankaran talven yli. Miten ne, saati korkeintaan kymmenkunta grammaa painavat hippiäiset, voivat selvitä pakkasessa paleltumatta?
Palattuani myöhään iltapäivällä lapinpöllön luo, huomaan sen edelleen istuvan samalla männyn oksalla. Nyt sen katse on huomattavasti terävämpi kuin aamulla. Päivän mittainen torkkuminen ja auringon lämmön hiipuminen ajavat sitä pikku hiljaa saalistamaan. Vilkaistuaan muutaman kerran metsäaukion heinätupsuja, pöllö oikoo toista jalkaansa ja siipeään. Höyhenten peittämät jalat ovat kuin kissan tassut, lukuun ottamatta julmia kynsiä, jotka puristuvat oksan ympärille.
Lappari ottaa oksalla pari askelta ja vaihtaa rintamasuunnan metsään päin. Pienen etunojan, ponnistuksen ja siipien levityksen jälkeen pöllö liitää äänettömästi puiden välistä tien yli kohti kuusikkoa. Ihailen ison linnun liikkeitä ristiriitaisin miettein. Sen siiveniskut ovat sulavia, mutta toisaalta mahtava lintu näyttää kuin lentävältä koivuhalolta.
Seuraan lumessa kahlaten linnun lentoreittiä kuusien välistä lähistöllä olevalle taimikko-aukealle. Siellä lapinpöllö istuu korkean koivun alaoksalla ja tarkkailee hyvin aktiivisesti allaan olevia nietoksia. Pari kertaa se vaihtaa asentoa oksan puolelta toiselle, kunnes keskittyy tuijottamaan yhtä kinosta todella intensiivisesti. Pöllö heittäytyy siivilleen pudottautuen jalat iskuasennossa pienen kuusen juureen. Minä manailen hitauttani kameran kanssa. Siinä meni tilaisuus hyvästä saalistuskuvasta sivu suun. Pöllöllä sen sijaan saalistus sujui onnekkaasti, sillä linnun noustua siivilleen huomaan sen kynsissä jyrsijän. Jonkin sortin hiiri tai myyrä kohtasi tiensä pään. Pöllö lentää pienen kuusen latvaan katsellen hetken ympärilleen.
Sitten se ottaa jyrsijän nokkaansa ja parilla päännyökäytyksellä heilauttaa lämpöä antavan aterian vatsaansa. Hienosti alkoi armottoman ja hiljaisen saalistajan varautuminen tulevaan kylmään yöhön.
Pikkutietä ajaa auto, jota lapinpöllö seuraa hyvin verkkaisesti katsellaan. Avaan autoni oven, ja suuren harmaan linnun pää kääntyy minua kohti, hitaasti mutta tarkasti. Liikun varovaisen hitain liikkein, etten säikäyttäisi pöllöä pois. Lappari on usein varsin peloton, kunhan saa aikaa totutella näkemäänsä. Katselen lintua ihaillen, mutta se ei silmäilyistäni piittaa vaan näyttää nuokkuvan puoliunessa. Silloin tällöin se kääntää hyvin hitaasti päätään aukean yli. Suurimman osan ajasta sen silmät ovat lähes kiinni.
Lähestyn hitaasti pöllöä mutta se kyllä kuulee askeleeni. Välinpitämättömän näköisesti se katselee liikkeitäni. Vain kameran sulkimen ääni saa sen katseen terästymään muutaman sekunnin ajaksi.
Tarkoituksella lienee lappari valinnut lepopaikakseen männystä oksan, joka on auringon lämmittävien säteiden puolella. Vähäinenkin valoenergia ja lisälämpö on tällä säällä tarpeen.
Jätän pöllön päiväunilleen ja päätän mennä tutkailemaan talvista Hiiskoskea.
Tutulla koskella on tällä kertaa peräti neljä koskikaraa. Yllättävän solakan oloinen lintu päästää varoitusäänen ja niiaa minulle, viestittäen näin suunnan, jota muidenkin yksilöiden kannattaa tarkkailla. Seison tovin paikoillani ja karat rauhoittuvat vähitellen. Ne aloittavat saalistuksen kukin tahollaan. Jokaisella linnulla näyttää olevan pari lempipaikkaa, josta ne pulahtavat hetkeksi jäiseen veteen. Pienen sukelluksen ja pohjan tonginnan jälkeen ne nousevat jään reunalle milloin minkäkin näköinen toukka tai kotilo mukanaan. Joskus koskikarat kantavat nokassaan pohjan kasvustoa, jonka seasta etsivät jäällä syötävänsä.
Yksi tomeran näköinen valkorinta nousee innostuneena jäälle. Sillä on nokassaan pieni mutu. Kala pyristelee yrittäen päästä vapaaksi, mutta varmoin ottein aloittaa lintu saaliin takomisen jäähän. Topakasti kara keikauttaa niskojaan niin, että kalan pää napsahtaa jäähän. Sama toistuu useamman kerran kunnes kalan pyristely lakkaa. Saalis on valmis nieltäväksi. Pään keikautus ja mutu katoaa linnun vatsaan.
Koskikaroista pyöreimmän näköinen yksilö aloittaa kylvyn. Hui olkoon, lämpötila on vieläkin yli kaksikymmentä astetta miinuksella. Ihmisen mieli vierastaa pakkasessa kylpemistä, mutta koskikara näyttää nauttivan siitä. Lintu levittää siipensä ja purskuttaa pitkän aikaa vettä kehonsa joka puolelle.
Vaikka kylpy on kylmä, on vesi parikymmentä astetta lämpimämpää kuin ilma. Karat tietävät sen lämmittävän vaikutuksen. Silti tuntuu käsittämättömältä, kuinka nämä pienet jäätymättömät höyhenpallot sinnittelevät Suomen ankaran talven yli. Miten ne, saati korkeintaan kymmenkunta grammaa painavat hippiäiset, voivat selvitä pakkasessa paleltumatta?
Palattuani myöhään iltapäivällä lapinpöllön luo, huomaan sen edelleen istuvan samalla männyn oksalla. Nyt sen katse on huomattavasti terävämpi kuin aamulla. Päivän mittainen torkkuminen ja auringon lämmön hiipuminen ajavat sitä pikku hiljaa saalistamaan. Vilkaistuaan muutaman kerran metsäaukion heinätupsuja, pöllö oikoo toista jalkaansa ja siipeään. Höyhenten peittämät jalat ovat kuin kissan tassut, lukuun ottamatta julmia kynsiä, jotka puristuvat oksan ympärille.
Lappari ottaa oksalla pari askelta ja vaihtaa rintamasuunnan metsään päin. Pienen etunojan, ponnistuksen ja siipien levityksen jälkeen pöllö liitää äänettömästi puiden välistä tien yli kohti kuusikkoa. Ihailen ison linnun liikkeitä ristiriitaisin miettein. Sen siiveniskut ovat sulavia, mutta toisaalta mahtava lintu näyttää kuin lentävältä koivuhalolta.
Seuraan lumessa kahlaten linnun lentoreittiä kuusien välistä lähistöllä olevalle taimikko-aukealle. Siellä lapinpöllö istuu korkean koivun alaoksalla ja tarkkailee hyvin aktiivisesti allaan olevia nietoksia. Pari kertaa se vaihtaa asentoa oksan puolelta toiselle, kunnes keskittyy tuijottamaan yhtä kinosta todella intensiivisesti. Pöllö heittäytyy siivilleen pudottautuen jalat iskuasennossa pienen kuusen juureen. Minä manailen hitauttani kameran kanssa. Siinä meni tilaisuus hyvästä saalistuskuvasta sivu suun. Pöllöllä sen sijaan saalistus sujui onnekkaasti, sillä linnun noustua siivilleen huomaan sen kynsissä jyrsijän. Jonkin sortin hiiri tai myyrä kohtasi tiensä pään. Pöllö lentää pienen kuusen latvaan katsellen hetken ympärilleen.
Sitten se ottaa jyrsijän nokkaansa ja parilla päännyökäytyksellä heilauttaa lämpöä antavan aterian vatsaansa. Hienosti alkoi armottoman ja hiljaisen saalistajan varautuminen tulevaan kylmään yöhön.
