Katselen muistellen kelossa olevaa telkän pönttöä. Kesällä siinä syntyi pieniä höyhenpalleroita, jotka sittemmin seurasivat emoaan tiiviinä jonona kaislikossa. Olikohan poikasia peräti kymmenkunta. Huomaan pönttöpuun vieressä linnun luurangon. Kas vain, on tainnut haukka napata saaliikseen yhden jo aikuiseksi kasvaneista telkänpojista. Vain siipipankot ja tarkkaan kaluttu ranka ovat jäljellä.
Läheisen metsän puista kuuluu lähes yhtenäinen rapse, tiaisparvi vaeltaa etsien syötävää. Parvessa on puolenkymmentä talitiaista, muutama hömötiainen ja kaksi töyhtötiaista sekä puukiipijä.
Töyhtötiainen huomaa minut ja tirauttaa terhakan varoituksen. Se on kuin kirjavassa hiippalakissa hyppivä tonttu. Vai sanoisiko ponteva pieni punkkari. Niin tai näin, sen liikkeet ovat hyvin nopeat. Aina kun saan töyhtärin kameran etsimeen ja tarkennettua, se on kerennyt hypätä seuraavan varvun alle. Montakohan tyhjää ruutua olen jo ottanut?
Työnjako tiaisten ruuanhaussa näyttää olevan selkeä. Talitiaiset ja puukiipijä tutkivat puunrunkojen kolot ja kaarnanaluset. Hömötiaiset nokkivat syötävänsä oksistosta ja urvuista. Töyhtötiaiset puolestaan napsivat siemeniä kanervikosta ja sammaleelta.
Seuraan lintuja niiden kiertäessä vanhan soranottopaikan ympärillä kasvavissa puissa. Hömötintit kurkistelevat uteliaina oksajäkälien alle. Silloin tällöin talitintit hypähtävät maahan ja kääntelevät maahan pudonneita koivunlehtiä.
Jäätyneen ojan suulla jään tutkimaan majavan jälkiä. Se on kuorinut useita koivuja tyvestä. Liekö lattahäntä ollut matkalla paremmille paikoille, sillä puita se ei ole kaatanut lampeen talvivarastoiksi. Olen syventynyt ajatuksiini ja säikähdän, kun käpytikka huutaa hyvin kovaäänisesti varoituksen muutaman metrin päässä lennähtäen samoin tein pakosalle. Siltä jäi liikkumaton hahmoni huomaamatta sen lentäessä tutkimaan läheistä keloa. Olimmeko kummatkin liian keskittyneitä omiin puuhiimme?
Tiaisista hiukan kauemmas jättäytynyt puukiipijä kiertää puiden rungot kuin korkkiruuvina. Se yltää pitkällä ja hiukan käyrällä nokallaan paljon hankalampiin paikkoihin kuin tiaiset. Suojavärin vuoksi kiipijää on välillä hyvin vaikea erottaa puiden rungolta. Vain valoa vasten sen erottaa helpommin. Tai silloin harvoin, kun se vilauttaa vaaleaa vatsapuoltaan.
Mäntypökkelössä kiipijä kurkistaa tikan kovertamaan koloon. Tikka on hakannut lahokohtaan myös ison avonaisen syvennyksen, jonne kiipijä sukeltaa kokonaan. Se tutkii kolon hyvin tarkkaan, ennen kuin hypähtää eteenpäin. Samalla se päästää hyvin korkeaäänisen vihellyksen, johon talitiainen vastaa omalla tsärinällään.
Kuljen lintujen mukana kotvan matkaa ja kuvakulmia hakiessa kallistelen päätäni samoihin asentoihin kuin tiaiset. Naurahdan itselleni, minustahan on tullut kuin yksi tiaisista, pää kallellaan yhtä usein ja milloin mihinkin suuntaan. Annan tiaisten jatkaa omia teitään ja kumarrun kuvaamaan pakkasen muodostamaa kuuraa lammen vesirajan suopursuissa.
Katselen etsimen läpi sopivaa kuvakulmaa, kun metrin päässä edessäni loiskahtaa vesi. Haukiko minua pelästyi? Samassa näen kameran etsimessä piisamin naaman. Märät silmät kurkistavat minua rantamättään alta yhtä hämmästyneinä kuin minä niitä. Sekunnin murto-osan mittaisen molemminpuolisen hämmennyksen jälkeen piisami on nopeampi. Se säikähtää ja pyörähtää pinnan alle pitkä häntä vilahtaen juuri ennen kuin painan laukaisinta. Huti tuli, vain pulahduksen renkaat ja vaalea möykky varpujen alla näkyvät kuvassa. Ensi kerralla olen nopeampi, uhoan hymyn kare suupielissä. Tiedostaen varsin hyvin, että äskeinen hetki oli ainutkertainen.
