Kanahaukka, ihailtu ja vihattu lintu. Niin - aikanaan oli syvään juurtunut petolintujen tappaminen ymmärrettävää. Silloin, kun kanat tepastelivat vapaana maalaistalon pihalla ja jos haukka nappasi munia tuottavan kotkottajan, tartuttiin helposti haulikkoon tai kivääriin. Ei ihme, että haukat arkailevat meitä vieläkin. Onneksi ne nykyisin voivat lennellä hiukan vapaammin, ainakin täällä Suomessa.
Näitä mietiskelen astelessani kohti viikkoa aiemmin löytämääni kanahaukan pesää. Olin etsiskelemässä metsosoidinpaikkaa, kun havaitsin linnun sulkia sammalmättäillä. Petolinnun saalisjätöksiä, oivalsin. Niinpä aloin katsella ylös mäntyjen latvoihin ja löysin pesän suht nopsasti. Se oli varsin ohuen männyn aivan latvaoksilla. Samassa kuului varoittava käkätys, joka oli helposti tunnistettavissa kanahaukaksi. Saalistajaa itseään en nähnyt.
Tutkin vielä hetken sulkia, saalis oli todennäköisesti ollut lokki. Sitten istahdin kuusen alaoksien alle ikään kuin piiloon. Tiesin kyllä, että kuvaamaan en sillä tavoin nopeaa haukkaa pääsisi, mutta jospa se edes näyttäytyisi. Odottelin muutaman minuutin ja aavistukseni kävi toteen. Petolintu teki tarkistuslennon muutaman kymmenen metrin päästä korkeiden mäntyjen ja koivujen välissä tyylikkäästi kaarrellen. Tarkkakatseinen lintu havaitsi minut helposti ja varoitusäänet raikuivat metsikössä.
Havahdun ajatuksistani, kun läheiseltä umpeen kasvavalta suolammelta kuuluu kurkien huutoja. Päätän mennä katsomaan niitä, enkä kanahaukkaa. Kaukana lammesta, vielä metsän suojissa tiirailen suolle, jotta näkisin kurjet. Saan ne silmiini kapean suo-ojan kohdalla.
Lähestyn puiden suojassa pystyasennossa niin pitkälti kuin pystyn. Lopun matkaa kuljen suo-ojan penkkaa, jottei tarvitse kontata keväisen märässä aluskasvustossa. Viimeiset metrit lähestyn hyvin hitain liikkein varoen risuja, etteivät kurjet vain saisi vihiä lähestymisestäni. Kurjet hypähtävät suon laidassa olevien muutamien pikkumäntyjen taakse. Käytän tilaisuutta hyväkseni ja nousen ojasta kuivemmalle penkalle kanervikkoon pienen koivun juureen. Paikka on varsin avonainen, joten jotain on keksittävä naamioidakseni itseni paremmin. Maastopuku ja –lakki kyllä hämäävät paljon, mutta naamani paistaa valkeana kuin Naantalin aurinko ellen keksi jotain. Katselen ympärilleni ja taitan ojan penkalla olevasta kuusen taimien rykelmästä pari pienintä. Riivin yhdeltä kantilta oksat pois ja asettelen ne lakkini lipan alle kasvojen eteen.
Vähitellen kurjet astelevat suuntaani tarkkaillen koko ajan ympäristöään. Sitten toinen linnuista syöksyy toveriaan kohti ja tämä ottaa jalat alleen.
Ne lennähtävät muutaman kymmenen metriä lähemmäs minua. Mitäs meininkiä tuo oikein on, ei kait soidinelkeitä? Samassa hätyyttäminen toistuu. Nyt kurjet liitävät ojan suun kohdalle aivan lähelle minua. Ei voi olla totta, matkaa on tuskin kymmentä metriä.
Olen aivan niiden nenän alla, kamera väärään suuntaan. Jos liikahdan vähääkään, ne havaitsevat minut ja saan unohtaa kuvaamisen. Paikallaan olemisen ja pään kääntämisen ristiriita myllertää aivoissani. Syrjäsilmällä yritän vilkuilla niiden liikkeitä.
Takaa-ajo toistuu, nyt isot linnut nousevat kunnolla siivilleen, lentäen kierroksen lammen ympäri palaten sitten paikkaan, jossa olivat ensin olleet.
Huh huh, huokaisen helpotuksesta, näinköhän saan uuden mahdollisuuden varautua lähestymiseen hiukan paremmin. Tarkkailen pitkäjalkoja ja huomaan, että siellähän on kolmaskin, hiukan pienemmän näköinen yksilö. Olisikohan kyseessä perhe, aikuiset ja edellisvuotinen poikanen?
Hippaleikki toistuu monta kertaa, välillä kurjet nousevat siivilleen hyvin lyhyeksi aikaa ja pudottautuvat sitten takaisin suolle. Kerran ne lentävät korkealle yläilmoihin kaartelemaan, kolmannen linnun katsellessa epätietoisen näköisenä taivaalle.
Onnekseni tämä kolmas teräväkatseinen pitkäkaula astelee vähitellen kohti minua. Napsin silloin tällöin kuvia eikä ratske tunnu sitä häiritsevän. Lintu kyllä vilkaisee suuntaani, mutta jatkaa rauhallista asteluaan ja nappaa suolta silloin tällöin jotain nokkaansa, ilmeisesti karpaloita. Kurkipari laskeutuu lähelle kolmatta. Kaksikko tekee kierroksen toistensa ympäri kuin vanhojen tansseissa.
Sitten kaikki kolme astelevat ylväästi kohti kameraani, kuin kuvattavaksi. Voi hitsi, vielä jos menisitte vierekkäin, saisin kunnon potretin. Yllättäen soidinelkeitä esittänyt kaksikko hajaantuu ja lennähtää eri puolille suota. Siellä ne jatkavat verkkaista käyskentelyään. Pitkään aikaan ei tapahdu kummempaa ja kyllästyn odottamiseen. Katson parhaaksi lähteä mökkisaunaan pesemään päivän hiet pois iholta.
Lauteilla muistelen tapahtumia suolla. Olin nähnyt pienen pätkän aitoa leikkaamatonta luontofilmiä. Kun vain olisi useammin aikaa pysähtyä katselemaan ja kuuntelemaan luonnon tapahtumia tai hiljaisuutta. Tiedän, että ensi yönä nukuttaa hyvin.
Näitä mietiskelen astelessani kohti viikkoa aiemmin löytämääni kanahaukan pesää. Olin etsiskelemässä metsosoidinpaikkaa, kun havaitsin linnun sulkia sammalmättäillä. Petolinnun saalisjätöksiä, oivalsin. Niinpä aloin katsella ylös mäntyjen latvoihin ja löysin pesän suht nopsasti. Se oli varsin ohuen männyn aivan latvaoksilla. Samassa kuului varoittava käkätys, joka oli helposti tunnistettavissa kanahaukaksi. Saalistajaa itseään en nähnyt.
Tutkin vielä hetken sulkia, saalis oli todennäköisesti ollut lokki. Sitten istahdin kuusen alaoksien alle ikään kuin piiloon. Tiesin kyllä, että kuvaamaan en sillä tavoin nopeaa haukkaa pääsisi, mutta jospa se edes näyttäytyisi. Odottelin muutaman minuutin ja aavistukseni kävi toteen. Petolintu teki tarkistuslennon muutaman kymmenen metrin päästä korkeiden mäntyjen ja koivujen välissä tyylikkäästi kaarrellen. Tarkkakatseinen lintu havaitsi minut helposti ja varoitusäänet raikuivat metsikössä.
Havahdun ajatuksistani, kun läheiseltä umpeen kasvavalta suolammelta kuuluu kurkien huutoja. Päätän mennä katsomaan niitä, enkä kanahaukkaa. Kaukana lammesta, vielä metsän suojissa tiirailen suolle, jotta näkisin kurjet. Saan ne silmiini kapean suo-ojan kohdalla.
Lähestyn puiden suojassa pystyasennossa niin pitkälti kuin pystyn. Lopun matkaa kuljen suo-ojan penkkaa, jottei tarvitse kontata keväisen märässä aluskasvustossa. Viimeiset metrit lähestyn hyvin hitain liikkein varoen risuja, etteivät kurjet vain saisi vihiä lähestymisestäni. Kurjet hypähtävät suon laidassa olevien muutamien pikkumäntyjen taakse. Käytän tilaisuutta hyväkseni ja nousen ojasta kuivemmalle penkalle kanervikkoon pienen koivun juureen. Paikka on varsin avonainen, joten jotain on keksittävä naamioidakseni itseni paremmin. Maastopuku ja –lakki kyllä hämäävät paljon, mutta naamani paistaa valkeana kuin Naantalin aurinko ellen keksi jotain. Katselen ympärilleni ja taitan ojan penkalla olevasta kuusen taimien rykelmästä pari pienintä. Riivin yhdeltä kantilta oksat pois ja asettelen ne lakkini lipan alle kasvojen eteen.
Vähitellen kurjet astelevat suuntaani tarkkaillen koko ajan ympäristöään. Sitten toinen linnuista syöksyy toveriaan kohti ja tämä ottaa jalat alleen.
Ne lennähtävät muutaman kymmenen metriä lähemmäs minua. Mitäs meininkiä tuo oikein on, ei kait soidinelkeitä? Samassa hätyyttäminen toistuu. Nyt kurjet liitävät ojan suun kohdalle aivan lähelle minua. Ei voi olla totta, matkaa on tuskin kymmentä metriä.
Olen aivan niiden nenän alla, kamera väärään suuntaan. Jos liikahdan vähääkään, ne havaitsevat minut ja saan unohtaa kuvaamisen. Paikallaan olemisen ja pään kääntämisen ristiriita myllertää aivoissani. Syrjäsilmällä yritän vilkuilla niiden liikkeitä.
Takaa-ajo toistuu, nyt isot linnut nousevat kunnolla siivilleen, lentäen kierroksen lammen ympäri palaten sitten paikkaan, jossa olivat ensin olleet.
Huh huh, huokaisen helpotuksesta, näinköhän saan uuden mahdollisuuden varautua lähestymiseen hiukan paremmin. Tarkkailen pitkäjalkoja ja huomaan, että siellähän on kolmaskin, hiukan pienemmän näköinen yksilö. Olisikohan kyseessä perhe, aikuiset ja edellisvuotinen poikanen?
Hippaleikki toistuu monta kertaa, välillä kurjet nousevat siivilleen hyvin lyhyeksi aikaa ja pudottautuvat sitten takaisin suolle. Kerran ne lentävät korkealle yläilmoihin kaartelemaan, kolmannen linnun katsellessa epätietoisen näköisenä taivaalle.
Onnekseni tämä kolmas teräväkatseinen pitkäkaula astelee vähitellen kohti minua. Napsin silloin tällöin kuvia eikä ratske tunnu sitä häiritsevän. Lintu kyllä vilkaisee suuntaani, mutta jatkaa rauhallista asteluaan ja nappaa suolta silloin tällöin jotain nokkaansa, ilmeisesti karpaloita. Kurkipari laskeutuu lähelle kolmatta. Kaksikko tekee kierroksen toistensa ympäri kuin vanhojen tansseissa.
Sitten kaikki kolme astelevat ylväästi kohti kameraani, kuin kuvattavaksi. Voi hitsi, vielä jos menisitte vierekkäin, saisin kunnon potretin. Yllättäen soidinelkeitä esittänyt kaksikko hajaantuu ja lennähtää eri puolille suota. Siellä ne jatkavat verkkaista käyskentelyään. Pitkään aikaan ei tapahdu kummempaa ja kyllästyn odottamiseen. Katson parhaaksi lähteä mökkisaunaan pesemään päivän hiet pois iholta.
Lauteilla muistelen tapahtumia suolla. Olin nähnyt pienen pätkän aitoa leikkaamatonta luontofilmiä. Kun vain olisi useammin aikaa pysähtyä katselemaan ja kuuntelemaan luonnon tapahtumia tai hiljaisuutta. Tiedän, että ensi yönä nukuttaa hyvin.
