Tuli lähdettyä varsin nopsalla aikataululla iltapäiväreissulle vaimon kanssa Hatunkylän pohjoispuolelle - Neitijärven ranta, Huuhkajanvaara, Onkilampi ja Lieksan Reposuo.
Syksyn mainiot värit olivat näkyvissä joka paikassa, puissa, pudonneissa lehdissä, heinissä ja suolla sammalissa. Tähän aikaan vuodesta valo on aika keltaista, kuvia säädellessä tuli jopa epäuskoinen olo, että noinko paljon todella valo värjää kaiken keltaiseksi. Juu -uskottava se oli kun säädin kelopuiden harmaan pinnan mukaan väritasapainon kohdalleen.
Neitijoen suulla silta vie yli Huuhkajanvaaran puolelle.
Polut ja pitkospuut olivat pudonneiden lehtien valtaamat. Pitkospuut muuten olivat hemmetin liukkaat märistä lehdistä ja ilmeisesti jonkin lehdistä irtoavan liukkaan aineen vuoksi. Ilmankos se saunavastakin jättää sellaisen saippuamaisen tunteen iholle.
Huuhkajanvaaran laella on torni (näkö- vai lintu?).
Vaaran laelta valitsimme Retkikartassa näkyvän polun (jota ei muuten lähtöpisteen kartassa edes näy), joka oli ilmeisesti vanha reitti - ilmankos portaat olivat jo lahonneet. Tuollainen naulojen käyttö ei oikein kuvasta hyvää pitkospuiden tekijän ammattitaitoa :)
Naavat loistivat kullanvärisinä puissa ja maahiset katselivat sammalikossa kulkuamme :)
Taiten piti mennä märillä ja liukkailla pitkospuilla, jotka olivat paikoitellen vielä kallellaan.
Kivikkoaholta Onkilammelle lähtevän polun alkupäässä on kyltti päässyt heikkenemään.
Pidempi varvikko oli syksyn punaisena soiden laidoilla
Karpaloita ois ollut vaikka ähkyyn asti syödä - tuli muuten aikamoinen vitamiinipläjäys napsittua astelun aikana. :)
Onkilammen laavulla oli "tiitime".
Matkalla Lieksan Reposuolle pysähdyimme tutkimaan Viisikon puolustusaseman kunnostettuja rakennelmia. Joulukuussa 1939 puolustusasemalla torjuttiin talvisodan aikaista hyökkäystä.
Nykyisin panssariesteet ovat sammaloituneet - niin ja noista nykyiset panssarit ajavat heittämällä yli.
Menemällä tarkkailuasemaan pääsee tunnelmaan.
Kun aurinko oli laskenut mailleen alkoi kotimatkamme ja perillä Joensuussa oltiin vasta pimeällä. Mainio päivä oli vaikka kävelykilometrejä tuli vain reilut seitsemän.
Syksyn mainiot värit olivat näkyvissä joka paikassa, puissa, pudonneissa lehdissä, heinissä ja suolla sammalissa. Tähän aikaan vuodesta valo on aika keltaista, kuvia säädellessä tuli jopa epäuskoinen olo, että noinko paljon todella valo värjää kaiken keltaiseksi. Juu -uskottava se oli kun säädin kelopuiden harmaan pinnan mukaan väritasapainon kohdalleen.
Juuri ennen auringonlaskua ehdittiin vielä Reposuon tornille, jonka alempaan kerrokseen pääsee vaikka pyörätuolilla vaikkapa kuuntelemaan keväistä lintusoidinta.
Kun aurinko oli laskenut mailleen alkoi kotimatkamme ja perillä Joensuussa oltiin vasta pimeällä. Mainio päivä oli vaikka kävelykilometrejä tuli vain reilut seitsemän.
