Liian helppoja pähkinöitä?

On uuden vuoden ensimmäinen päivä - synkeä päivä, varsinkin kuusikon keskellä, jossa olen. Katselen lintujen kiireistä pyrähtelyä ruokintapaikalla ja yritän vähästä valosta huolimatta saada kuvia. Vilskettä ja vilinää riittää lauhasta säästä huolimatta ja auringonkukan siemenet tekevät hyvin kauppansa. Lajeja on paikalla yllättävän paljon, tali-, sini-, hömö- ja kuusitiaisia, punatulkkuja ja puukiipijäkin. Käpytikka koputtelee muutaman kymmenen metrin päässä männyssä ja urpiaiset napsivat urpuja. Pari töyhtötiaista tsäräyttelee silloin tällöin säettään. Jossain vaiheessa siemenpöntöllä vilahtaa rengastettu pähkinänakkelikin. Se napsii siemeniä nokkaansa jopa kaksin kappalein ja lentää kuin ohjus läheisen kuusen rungolle. Nakkelille tyypillisessä asennossa eli pää alaspäin se asettelee siemenet kaarnan koloihin ja ryhtyy niitä sitten toksimaan nokallaan.

Maassa istuksii pari tosi lihavaa punatulkkua, uros ja naaras. Ne jauhavat nokallaan maahan tippuneita siemeniä liikkumatta juuri lainkaan. Kuinkahan kävisi, jos varpushaukka nyt saapuisi? Talven yli tuolla vararasvalla varmaan pärjää, mutta saaliiksi jäämisen riski kyllä kasvaa. Pikkulinnun on hyvä olla aina varuillaan ja nopea liikkeissään. Siitä ovat raadollisia todisteita läheisellä polulla olevat pienet höyhenet. Vaikka mikäs minä olen lintujen lihavuutta arvostelemaan, ruokkimaan tulin niitä itsekin.

Pieni syyllisyydentunto mielessäni kaivan taskusta muutaman maapähkinän ja heitän ne maahan. Tintit pyrähtävät heti niiden kimppuun. Pari rohkeaa hömötiaista lennähtää hyvin läheltä minua. Siipien ilmavirta tuntuu kasvoillani. Rikon pähkinöitä puolikkaiksi ja ojennan käteni ”hömöä” kohti. Hämmästyn kun se lennähtää kädelleni, nappaa yhden puolikkaan ja pyrähtää nopeasti lähimmän kuusen oksalle sitä takomaan. Ojennan kättäni uudelleen ja etusormen kärkeen istahtaa kuusitiainen, hyvin pieni mutta pirteä yksilö. Mustan pään pienen pieni töyhtö kallellaan se katsoo uteliaana silmiini hetken, kuin lupaa kysyen. ”Ota vain, sinulle ne ovat”, sanon. Valkoposki nappaa puolikkaan ja pyrähtää kuusen oksalle. Se laittaa pähkinän varpaidensa väliin ja takuttaa sitä hyvin tomerasti kuin tikka puuta.

Pari muutakin kuusitiaista rohkaistuu hakemaan pähkinöitä kädeltäni. Ne istahtavat ensin sormen kärjille, vilkaisevat minua ja kädelläni olevia pähkinänpuolikkaita ja nappaavat hyvin nopeasti syötävän mukaansa. Aivan läheltä huomaa, että niiden mustalla päälaella on vivahdus myös hyvin tummaa sinistä. Muutoin ne ovat kuin pienikokoisia talitiaisia, rinta vain ei ole niin kirkkaan keltainen ja vatsan musta juova puuttuu kokonaan. Ruokintapaikalle lentää myös närhi läheiseen kuuseen muutaman metrin korkeuteen. Se tarkkailee epäluuloisesti hahmoani. Se on yllättävän lähellä, normaalitilanteessa kuulisin vain rääkäisyn närhen livahtaessa kuusien suojaan. Nyt se ei pakene, mutta hypähtelee kyllä levottomasti oksalta toiselle. Närhi päästelee aivan ihmeellisiä hiljaisia ääniä, ikään kuin se kurlaisi kurkussaan jotain ja säkeen lopuksi naksauttaa pari kertaa. Se toistaa äänet monta kertaa, oikeastaan joka kerran hypätessään kuusessa yhtä oksaa ylemmäs. Hämmentääkö sitä tiaisten peloton lentely ympärilläni vai mistä tässä on kysymys?

Siirtyessäni polulla eteenpäin lentävät tiaiset perässä. Hömötiaiset päästävät muutaman tiukumaisen äänen. Tuolla tavoin en niiden ennen olekaan kuullut ääntelevän. Yksi hömötiaisista istahtaa hyvin lyhyeksi aikaa piponi päälle. Tarjoan pähkinöitä myös parille hiukan isommalle hömölle, mutta ne eivät ole kyllin rohkeita syödäkseen kädestä. Ne kyllä katsovat kädelläni olevia pähkinöitä ja mieli aivan selvästi tekisi hypähtää nappaamaan, mutta itsesuojeluvaisto vie voiton.

Kaksi tikkaa tutkii parin metrin korkuista kuusen karahkaa. Tikoista toinen on aivan karahkan tyvessä ja työntää nokkansa rungon ja osin irronneen kaarnan väliin ja kampeaa kaarnapalan irti. Sitten se tutkii paljastuneen alueen tarkkaan, kunnes kopauttaa muutaman kerran runkoa. Kuunneltuaan hetken tarkkaavaisesti lehahtaa punalakki muutaman metrin eteenpäin lahonneen lepän rungolle. Taisi olla kuusen karahka liian kuiva eikä sisältänyt syötävää.

Kyykistyessäni kuvaamaan tikkaa pimentää linnun pyrstö näkymät. Yksi kuusitiaisista istuu teleobjektiivin vastavalosuojan reunalla. No sinäpäs vasta linssilude olet, ajattelitko että kuva pitäisi ottaa sinusta eikä tikasta? Vai tulitko kerjäämään lisää pähkinöitä? Nyt saa kuule riittää, kaivelepas välillä kaarnan koloja ettet totu liian helpoille pähkinöille. Kesällä näitä ei sulle tarjoilla lainkaan. Ja poikasille sinun on opittava löytämään ruoka metsästä. Niin että alahan mennä. Katson hymyillen kun tintti katoaa kuusien suojaan.