maanantai 28. elokuuta 2023

Porttilouhi - henkipaikka, joka parantaa...

Jälleen kerran täällä - Porttilouhessa, pyhällä uhripaikalla, jossa tarujen mukaan kansanparantajat ja noidat pitivät seremonioita ja kuljettivat sairaita kiviportin lävitse. Ihmisten vaivat ja heitä riivaavat henget jäivät portin taakse, joka käytännössä on vain kahden kallion päällä oleva kivipaasi, jonka ali voi kulkea. Nyt kun muutaman vuoden olen itsekin jo ollut eräänlainen kansanparantaja, kalevalainen jäsenkorjaaja, niin tulin tänne kuulostelemaan tunnelmia. Josko saisin henkistä viritystä ja parempia parannusvoimia. 

Paikalle pääsee montaa kautta, helpoimmin kuitenkin löydät perille UKK-reittiä pitkin kulkevaa polkua, joka alkaa Tervavaaran hiekkatien varrella olevalta tuvalta. Karttalinkki portille. Polku tuo sinut rotkolle, maanrepeämään laskeutuvan rinnepolun alkupäähän lähelle nuotiopaikkaa, joka on kallioiden päällä.


Täältä nuotiopaikalta näet alhaalla eräänlaisen aukion, luontoäidin muovaaman amfiteatterin, pyhän uhripaikan, jossa ihmiset entisaikaan uhrasivat niin ruokia kuin eläimiä.
Nuotiopaikan vierestä rinnepolku laskeutuu kallioiden ja kuusien välistä juuri tuolle vanhalle uhripaikalle. 




Voin hyvin kuvitella kuinka muinoin parannusta hakeva ihmispolo on ollut peloissaan kun hän on noitien ja shamaanien loitsuessa, savuisessa iltahämärässä tai yöllä laskeutunut tänne isojen kallioiden väliin, outoon paikkaan, maan alle, lähelle vaikeakulkuista porttia ja päästäkseen se läpi. Tulija on varmasti halunnut jättää paikalle uhrilahjan lepytelläkseen pahoja henkiä ja jumalia.


Kallion alaosasta on pudonnut aikojen saatossa isoja lohkareita, kuin palapelin paloja, muodostaen kalliolipan, joka suojaa sateelta. 

 Nytkin oli joku jättänyt eräälle lohkareelle "uhrilahjoja" Porttilouhen hengille.  Saiko jättäjä avun?


Mitähän maahisten ja peikkojen merkkejä nuokin lienevät?

Matka uhripaikalle kohti porttia lie ollut peloissaan olevalle vaivalloinen, kuinka kaukana portti on, eivätkö henget leppyneetkään lahjastani, eikö se ollut riittävä, enkö pääsekään täältä pois?


Siinä se portti on - mutta sitä vartioi suuri kivipeto - avaako se kitansa ja syö minut?

Ja lopulta, kun vaivoistaan kärsinyt on noussut alhaalta maan uumenista, pelottavasta pimeästä paikasta, shamaanin suojeluksessa pedon ohi jälleen maan päälle, valoon, on varmasti helpotus ollut suuri ja vaivat ovat unohtuneet. Kunnioitus noitia kohtaan on kasvanut entisestään, nehän asustelevat jatkuvasti tuollaisessa paikassa, niillä on pakko olla vahvoja voimia kun pärjäävät siellä.

Jokohan riittäisi tarinat - katsellaan kuvia. Kukin meistä aistii (jos aistii) Porttilouhen omalla tavallaan. Tervemenoa paikan päälle, katsele, kuuntele ja yritä tuntea, mitä henget sinulle viestivät.


























tiistai 22. elokuuta 2023

Menninkäisten metsää, maahisten maita...

Koppelon aarniometsässä jälleen, vuodesta 2005 alkaen oliskohan tämä retki jo ainakin nro 15 - silti kuvattavaa riittää. Ja miksipä en tulisi aina uudestaan, paikka on vain noin 25 km kesämökiltäni. Suurin osa vierailuistani tänne on ollut kuvausretkiä, välillä marjastusta tai sit vain oleilua, vanhan metsän ja sen ihmeiden katselua, itsensä kuuntelua. Tällä kertaa voisin kertoa kyseisestä paikasta hiukan enemmän, muun muassa millaisia paikkoja miltäkin kantilta aluetta löydät. 

Koppelon aarniometsä on osa isoa noin 1000 hehtaarin suojelualuetta, johon kuuluvat Koppelon alueen lisäksi Haukisuot, Tahkovaara ja sen pirunkirnut, Luulamminvaara ja Lietukkajärven maastot.

Mielipaikkaani Koppelon aarniometsän pohjoispäähän pääset Juuan ja Luikonlahden välisen tien varrelta - Retkikartan linkistä löytyy suojellulla alueella oleva Muurahaisenpolku punaisella merkittynä. Noin 18 km Juuasta päin ajettaessa kääntyy Koppalajärventie oikealle. Hiekkatietä pitkin ajetaan noin 7 km Muurahaisenpolun pohjoispäähän (matkalla pari käännöstä oikealle). Suosittelen lämpimästi ajamaan tänne pidemmälle, pohjoispäähän, jossa odottaa menninkäisten metsää ja maahisten maita. Paluumatkalla voit sitten pysähtyä polun eteläpäähän ja kävellä 150 m laavulle, jolla voi levähtää ja paistaa vaikka makkarat. Valokuvaajalle paras sää retkeillä täällä on pilvipoutainen, jolloin valo on suht tasainen eikä liika kontrasti valon ja varjojen välillä pilaa kuvaa. Syksyn synkkänä päivänä tai illan tummentuessa tunnelma voi olla jopa pelottavan mystinen.

Jos lähdet retkeilemään Koppelon aarniometsään Muurahaisenpolun eteläpäästä, löydät alueesta kertovat kyltit ajettuasi noin 2 km Koppalajärven hiekkatietä. Tieltä noin 150 metriä, suojellun alueen ulkopuolella, on siis laavu. Vajaan kilometrin kuljettuasi tulet suojelulle alueelle ja Pitkävaaran laelle, alhaalla näet Pitkälammen. Jatkettuasi edelleen vajaan kilometrin, ovat näkymät suota ja kalliojyrkänteitä Luulammen länsipuolella. Rotkojen pohjat voivat olla vetisiäkin vaikka muutoin täällä eteläpäässä on hiukan avarampaa.. Pohjoispäässä on mielestäni enemmän aarniometsän olemusta, se on aiemmin mainitsemaani menninkäisten metsää ja maahisten maita, jossa pieni ihminen voi tuntea itsensä osaksi luontoa. Vaihtelevasti näkymä vaihtuu aarniometsästä kallioiksi ja soiksi, jotka polveilevat toistensa lomassa. Siellä majailee myös metsien kuningas - mesikämmen eli karhu, jonka jäljet ja jätökset olen polun vierustalta löytänyt. Alue on laaja, joten tältä yhdeltä pohjoispään hyvin pieneltä alueelta saadut kuvat luovat tunnelmaa vain pieneltä osin. Toivottavasti pääset fiilikseen.  Muistathan poiketa polulta, mutrunaamaiset mutta hyväntahtoiset metsän henkiasukit toivottavat rauhallisissa aikeissa saapuvat vierailijat lämpimästi tervetulleeksi.

 
Pohjoispään polun alusta löytyvät kyltit - tasan 3 km matkaa laavulle, jos sinne asti haluat kulkea.
Polun eteläpäässä laavulle on matkaa 150 metriä.

Pohjoispään polun alusta löydät puron ja majavanpadon.





Majavan patoama puro tulee pohjoisemmassa olevasta Lietukkajärvestä. Osa purossa olevista puista on myrskyssä kantoineen kaatuneita runkoja.



Revenneen oksan pihkaantunut arpi?





Siellä täällä on ilmeisesti vuosikymmeniä sitten riehuneen metsäpalon jäljiltä hiiltyneiden runkojen jäänteitä. Nekin omansalaisia muistomerkkejä.




Tämä pieni kukkula jäi arvoitukseksi. Olisko vanha jo sammaloitunut muurahaispesä? Toisaalta kallion päällys ei oikein sovellu muurahaispesän paikaksi. Jätin koskemattomaksi, muidenkin ihmeteltäväksi - ehkä alkuperä olisi selvinnyt sisustaa tutkimalla.


Lahopuut kuuluvat olennaisena osana aarniometsään. Alavimmille kohdille on polulle rakennettu pieniä pätkiä pitkospuita, jotka pilkottavat kuvassa haavan latvan kohdalla.

Suosittelen tutkimaan polun ympäristöä, sieltä löydät mainioita kuvauskohteita, mm. puron.


Purolla oleva sammaloitunut kivi on kuin iso karhun pää. 
Metsän henkevyys saa mielen sopukat näkemään kätkettyjä muotoja siellä täällä.




Sammalmättäät ovat peittäneet lahopuita ja kumpareita.



Hiiltynyt kanto - muisto metsäpalosta vai metsätyömiesten lämmittelypaikasta?

Paikoitellen on maassa jo sammaloituneita lahopuita ristiin rastiin.



Valot ja varjot, puiden, kantojen ja pahkojen muodot saavat mielikuvituksen liikkeelle. 
Näetkö sinä tässä ketun, koiran, suden...?

Mikäs pitkäkuonoinen luppakorva se tämän kannon alta kurkistaa?



Jänis lienee puputtanut suuhunsa haavan kuorta ja samoin tein toisesta päästä papanoita 😂😂


Yksisilmäinen kanto 😏


Tämän pahkuraisen haavan rungolta silmäni poimi ainakin neljät kätketyt kasvot - kurttunaamaisia maahisia vai äreitä menninkäisiä? Viereisissä haavoissa asusti lisää samanlaisia metsän henkiolentoja.


Näetkö sinä näissä kuvissa puiden asukit, metsän henget kukin omassa kolossaan?




Tästä kuvasta mieleni löytää kolmet kasvot - yhdet koiran tai nallen.





Tulinko tietämättäni tonttujen tyyssijoille?

Tämä parrakas veikko myhäili mielikuvitukselleni.






Lahopuut saavat aikaa myöten erilaisia kääpä-, sammal-, jäkälä- tai sienikuorrutuksia. Tämän metsän rauha saa istahtamaan mättäälle, miettimään ja tutkimaan elämän ihmeitä sekä mielensä sopukoita.

Kannon kolosta löytyi ripsimaljakas, suurimmat maljat ovat halkaisijaltaan 4-5 mm.



Nukkuva haavan henki

Tämä olento örisi hiljakseen.



Jos nouset alavilta maahisten mailta ylemmäs kallioille, löydät suot ja kalliot rinnakkain.


Täälläkin jatkuu harvakseltaan metsän asukkien esiinmarssi.



Jäkälät ja naavat puissa kertovat puhtaasta ilmasta. 

Näille kallioille, poutaisena päivänä kuiville pehmikkeille, on mukava istahtaa ja keskittyä silmät kiinni kuuntelemaan luontoa, haapojen havinaa, kuusien kohinaa, mäntyjen muminaa, kaikkia niitä kuiskauksia, joita sinulle viestitään...







Ei ole ulvova mylläri vaan uliseva pahka tämä.



Komea kuusen pahka



Kuka tunnistaa sienilajin?


Vaikka kuvat sanonnan mukaan kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, on tämän metsän olemus ja henki koettava paikan päällä. 
Lähde matkaan siis ja nauti, sydämesi kyllyydestä. Maahiset odottavat.