Viikkoa aiemmin olin löytänyt paikan, jossa varpushaukka jahtasi närhiä. Jos kävis tarkistamassa vieläkö nuori haukka olisi kyseisellä peltotilkulla harjoittelemassa saalistusta. Otan mukaani naamioverkon, josko närhet laskisivat hiukan lähemmäs kuvaamaan.
Paikalle saavuttuani virittelin naamioverkon kuusen oksien varaan ja retkijakkaran jalkojen alle kivet, jotta ois paremmin pystyssä. Ei se kyllä oikein onnistunut, koko ajan piti hakea jalalla tasapainoa. Tarpeeksi kauan kun olivat tasapainoillessa lihakset tehneet töitä, niin oikea jalka vapisi ja tärisi kuin horkassa. Närhet pahukset olivat hyvin arkoja, lienevät huomanneet kauempaa tuloni kuusen oksien alle. Tein reiän naamioverkkoon kameran putkelle ja jäin tarkkailemaan peltotilkun tapahtumia. Nuorta varpushaukkaa ei näkynyt enää. Harakka säksätti ja peippo tirskui, halusivat paljastaa olinpaikkani tai sitten viestittää, että "mee pois, mee pois".
Tiainen kävi kurkkimassa läheisen koivun oksalta minua. Vihdoin yksi närhistä uskaltautuu noin kolmen metrin päähän koivun oksalle ja katsoa tillittää minua suoraan silmiin. Hyvin hyvin hitaasti vetäydyn lippiksen lipan taakse piiloon. Vähitellen lintujen varoitusäänet vähenevät ja närhet uskaltautuvat kauralyhdeseipäiden takaa kurkkimaan suuntaani. Maltan mieleni ja otan kuvia harvakseltaan, jotta en liikaa pelottaisi lintuja. Yksi närhistä kluklutteli kummallisesti - mitähän keskustelua tai viestintää se tuo on?
Närhien arkaileva käytös jatkui joten jäi aikaa tarkkailla ja kuunnella ympäristön ääniä ja tapahtumia. Näin mustarastaan, paljon peippoja, tiaisia, muutaman järripeiponkin. Tikka nakutti jossain lähellä, mutta näkymättömissä. Räkättirastas naksutteli varoitusta ja heilautti pyrstöään, kun nainen käveli läheisellä tiellä. Pellolla kaatuneen kauralyhdeseipään lähellä oli amme. Tyynellä ilmalla äänet kuuluivat erittäin selvästi, kuten palokärjen huuto jostain kauempaa.
Jokohan tämä peltotilkun tarkkailu riittäis - mutta minne sitä sitten? Jostain putkahti mieleeni Hiidenvaara Keskijärvellä - siellähän vois käydä tutkailemassa.
Vaaralle kavutessa tiaiset tirskuivat kuusikossa, joka paikka oli keltaisen oranssina puista tippuneiden lehtien värjätessä maiseman. Pienen tuulenvireen irrottaessa koivuista tukun lehtiä olin lehtisateen alla. Syksyinen maisema oli mahtava, jyrkkä rinne oli suht vaikea nousta kun polku oli täynnään keltaisia liukkaita ja märkiä koivunlehtiä, seassa joitain värikkäitä haavanlehtiä.
Kaatuneen jo lahoavan koivun rungolla oli pieniä sieniä. Kellertäviä koivunlehtiä oli paljon kuusen oksilla - heh - lehtikuusi. Pohjantikka oli käynyt nakuttamassa pieniä kuivahtaneita kuusia, kaarnan paloja oli paljon maassa puiden alla. Vaaran laella metsä oli kasvanut aika paljon maiseman eteen, vaikka opaskyltissä yritettiin kertoa hienosta maisemasta.
Vähälehtisen koivun latvassa tsillittää tilhiparvi. Laskeudun pikku hiljaa polkua alas rinnettä. Erään ison lahokoivun rungossa on pieni pahka - kuin kissa vangittuna puun sisään. Ajoittain on niin hiljaista, että kuulen vain oman sydämeni lyönnit suhinana korvissani. Kummallinen tunne - kuin olisin osa tätä luontoa - tässä ja nyt - niin, niinhän minä olenkin. Kimeä korkea ääni havahduttaa minut aatoksistani - tiainen vaiko pyy - tai kenties puukiipijä? Ääni ei toistu joten jatkan matkaa - tämäkin kuvaretki oli lepoa aivoille - taas jaksaa ahertaa muutaman päivän.
Paikalle saavuttuani virittelin naamioverkon kuusen oksien varaan ja retkijakkaran jalkojen alle kivet, jotta ois paremmin pystyssä. Ei se kyllä oikein onnistunut, koko ajan piti hakea jalalla tasapainoa. Tarpeeksi kauan kun olivat tasapainoillessa lihakset tehneet töitä, niin oikea jalka vapisi ja tärisi kuin horkassa. Närhet pahukset olivat hyvin arkoja, lienevät huomanneet kauempaa tuloni kuusen oksien alle. Tein reiän naamioverkkoon kameran putkelle ja jäin tarkkailemaan peltotilkun tapahtumia. Nuorta varpushaukkaa ei näkynyt enää. Harakka säksätti ja peippo tirskui, halusivat paljastaa olinpaikkani tai sitten viestittää, että "mee pois, mee pois".
Tiainen kävi kurkkimassa läheisen koivun oksalta minua. Vihdoin yksi närhistä uskaltautuu noin kolmen metrin päähän koivun oksalle ja katsoa tillittää minua suoraan silmiin. Hyvin hyvin hitaasti vetäydyn lippiksen lipan taakse piiloon. Vähitellen lintujen varoitusäänet vähenevät ja närhet uskaltautuvat kauralyhdeseipäiden takaa kurkkimaan suuntaani. Maltan mieleni ja otan kuvia harvakseltaan, jotta en liikaa pelottaisi lintuja. Yksi närhistä kluklutteli kummallisesti - mitähän keskustelua tai viestintää se tuo on?
Närhien arkaileva käytös jatkui joten jäi aikaa tarkkailla ja kuunnella ympäristön ääniä ja tapahtumia. Näin mustarastaan, paljon peippoja, tiaisia, muutaman järripeiponkin. Tikka nakutti jossain lähellä, mutta näkymättömissä. Räkättirastas naksutteli varoitusta ja heilautti pyrstöään, kun nainen käveli läheisellä tiellä. Pellolla kaatuneen kauralyhdeseipään lähellä oli amme. Tyynellä ilmalla äänet kuuluivat erittäin selvästi, kuten palokärjen huuto jostain kauempaa.
Vaaralle kavutessa tiaiset tirskuivat kuusikossa, joka paikka oli keltaisen oranssina puista tippuneiden lehtien värjätessä maiseman. Pienen tuulenvireen irrottaessa koivuista tukun lehtiä olin lehtisateen alla. Syksyinen maisema oli mahtava, jyrkkä rinne oli suht vaikea nousta kun polku oli täynnään keltaisia liukkaita ja märkiä koivunlehtiä, seassa joitain värikkäitä haavanlehtiä.
Kaatuneen jo lahoavan koivun rungolla oli pieniä sieniä. Kellertäviä koivunlehtiä oli paljon kuusen oksilla - heh - lehtikuusi. Pohjantikka oli käynyt nakuttamassa pieniä kuivahtaneita kuusia, kaarnan paloja oli paljon maassa puiden alla. Vaaran laella metsä oli kasvanut aika paljon maiseman eteen, vaikka opaskyltissä yritettiin kertoa hienosta maisemasta.
Vähälehtisen koivun latvassa tsillittää tilhiparvi. Laskeudun pikku hiljaa polkua alas rinnettä. Erään ison lahokoivun rungossa on pieni pahka - kuin kissa vangittuna puun sisään. Ajoittain on niin hiljaista, että kuulen vain oman sydämeni lyönnit suhinana korvissani. Kummallinen tunne - kuin olisin osa tätä luontoa - tässä ja nyt - niin, niinhän minä olenkin. Kimeä korkea ääni havahduttaa minut aatoksistani - tiainen vaiko pyy - tai kenties puukiipijä? Ääni ei toistu joten jatkan matkaa - tämäkin kuvaretki oli lepoa aivoille - taas jaksaa ahertaa muutaman päivän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti