maanantai 9. helmikuuta 2009

Kuuta ihaileva pöllö

On jälleen täydenkuun aika. Iso keltapunainen pallo on juuri noussut joen toisella puolella olevan vaaran ylle. Merkillistä kuinka suurelta kuu näyttää nousun ja laskun aikaan. Istun hiljaa paikoillani katsellen sen hidasta liikettä pitkin lähes tasaisen sinistä taivasta – vain metsän yläpuolella huomaan hiukan violettiin vivahtavia sävyjä. Muutamat pilvihattarat kuun edessä värjäytyvät jo näkymättömissä olevan auringon valon ansiosta kellertäviksi. Nappaan pari kuvaa pitkällä putkellä kuusta, suuri koko vain korostuu kuvissa entisestään.


Säpsähdän, kun hiljaisuuden rikkoo varpuspöllön voimakas vihellys. Äänettömästi se on lennellyt läheisen koivun oksalle, josta erotan sen tummana pallona taivasta vasten. Tuo tulisilmäinen tintinmetsästäjä virittelee vähitellen äänijänteitään soidinkuntoon. Talvi on taittumassa ja pöllöt aktivoituvat huhuilemaan - tai siis tässä tapauksessa viheltelemään. Piskuinen, vain nyrkin kokoinen varpuspöllö tyytyy hujeltelemaan harvakseltaan. Ei taida soidin vielä olla huipussaan, ainakaan tämän yksilön kohdalla. Viime yönä helmipöllö sen sijaan puputti joen vastarannalla varsin kiihkeästi.
Muutaman huonon myyrävuoden jälkeen saattaa tulla jo parempi pöllövuosi. Etelä-Suomen lintuihmisten havainnot viittaisivat siihen suuntaan, sillä myyriä kuuluu olevan melkoisesti. Toivottavasti jyrsijäkanta ei romahda liian äkillisesti, jotta pesintä onnistuisi hyvin. Poikasten lentoon saattaminen vaatii emoilta muutoinkin melkoisia ponnistuksia, saati jos sapuska meinaa loppua kesken.

Kuuntelen pienen pöllön harvaa viheltelyä ja vaivun ajatuksiini. Hymyn kare suupielissäni muistelen vastikään lukemaani erään lintuaktiivin sähköpostia. Hän vertasi pelottoman varpuspöllön mittoja itseensä ja omaa pituuttaan 40-metriseen jättiläiseen. Pikkuruinen pöllö oli laskenut norttia savuttavan lintumiehen hyvin lähelle, noin 30 sentin päähän. Lintuaktiivi arveli, että jos hänen nenänsä eteen tulisi moinen peikko savuava parimetrinen parru suussa, tuskin kantti kestäisi katsella silmästä silmään.


Päätän kokeilla, josko koivun oksalla istuva hiirenkyttääjä olisi yhtä peloton. Hiljakseen astelen lähemmäs ja lähemmäs pöllöä. Havaitsen pään pyörähtävän suuntaani ja tiukkakatseinen keltasilmä lopettaa hujeltelun. Seison paikoillani tarkkaillen lintua – tai oikeastaan tarkkailemme toisiamme. Välimatkaa viiruvatsaiseen lintuun on vain viitisen metriä. Muutaman minua kohti heitetyn tuiman katseen jälkeen pöllö näyttää katsovan pitkän aikaa kuuta. Ehkä sekin ihailee tuota pyöreää palloa, sen keltapunaista väriä vasten tummansinistä taivasta. Oletko sinäkin kuuhullu, kysyn hiljaa pöllöltä. Lintu ei reagoi millään tavalla sanoihini, ei edes vilkaise minua. Vai sillä lailla – osoitatko minulle mieltäsi, kun häiritsin viheltelyäsi? Jatka toki rauhassa, tuumailen ja poistun hiljakseen paikalta.

Seuraavasta yöstä näyttää tulevan kuulas ja tyyni - hyvä pöllönkuunteluyö siis. Jaksaisinko, kysyn itseltäni. Kyllä jaksat, patistaa luontoa rakastava puoleni. Ajattele niitä viirupöllön vuhahteluja ja haukahduksia, jotka välillä kuulostavat kuin kaukaiselta koiranhaukulta. Helmipöllöjä kuulet kuitenkin useita. Kaiken kruunaisi harvalukuisemman lehtopöllön viiltävä naukuna tai huuhkajan matala huhuilu… - arvaa väsyttikö aamulla  ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti