perjantai 5. syyskuuta 2008

Suuria siipiä, pieniä höyheniä

 


Kiikarin prismojen läpi näkyvä pelto on syksyisen kaunis. Ruskeiden heinien seassa käyskentelevät kurjet kiinnittävät huomioni. Uros, naaras ja tämänvuotinen poikanen etsivät verkkaisesti syötävää. Ruskea pää erottaa poikasen aikuisista. Vanhemmat seuraavat tarkkaavaisesti ympäristöä. Ne haluavat varmistaa poikaselle turvallisen ruokailutuokion. Nuorukainen on täysin keskittynyt ateriointiin. Pää alaspäin se kykkii peltoa eteenpäin. Pitkällä nokalla se tokkaisee sieltä täältä jotain suuhunsa.

 

Jostain kauempaa kuulen aika ajoin trumpettimaista törähtelyä. Lähes puolen kilometrin askelluksen jälkeen näen suuren kurkiparven. Siihen kuuluu ainakin 300 lintua. Näky on samalla kertaa mahtava ja hämmentävä. Aivojeni sopukoista putkahtelee mielikuvia Hitchcockin Linnut-elokuvasta. Pitkäkoipiset linnut ovat kokoontuneet avonaiselle suopellolle valmistautuen syysmuuttoon. Suuressa parvessa on varsin turvallista olla. Vaaraa tarkkailevia silmäpareja kun on joka puolella. Trööttäilyillä kurjet pitävät toisiinsa yhteyttä. Ne varoittavat heti, jos jotain epäilyttävää näkyy tai kuuluu. Suurin osa parvesta nokkii viljapellosta elonkorjuun tähteitä. Jotkut pitkäkauloista nahistelevat je levittelevät siipiään.


Neljän yksilön parvi lennähtää paikalle aloittaen laskeutumisen. Jännä näky, isot linnut roikottavat sauvamaisia jalkojaan yllättävän pitkän matkaa ilmassa. Yhteensä yli kaksimetriset siivet ovat aivan vaakasuorassa. Viimein koivet tavoittavat sänkipellon. Muutama koikkelehtiva askel ja siivet suppuun. Laskeutuminen onnistui kuin suihkarilla. Tervetuloa perille -kuulutukset vain puuttuvat. Ellei sellaisiksi lasketa muiden kurkien törähdyksiä.



Muovitettujen olkipaalien seassa käyskentelee myös kolme laulujoutsenta. Yksi niistä on harmaasävyinen. Poikasen kesäaikainen suojaväri on jo hiukan haalennut  valkoisemmaksi. Joutsenten lähellä lentää sinisuohaukka. Taitaa olla tämän vuotinen nuori uros. Se kaartelee parin metrin korkeudella pellon pinnasta. Ojan kohdalla haukan lento pysähtyy kuin seinään. Se syöksähtää pystysuoraan alaspäin ojan pientareelle. Saalis jäi saamatta sillä haukka nousee samoin tein ylös ja jää vähäksi aikaa lekuttelemaan kuin tuulihaukka paikalleen. Sitten se jatkaa matkaansa.



Siirryttyäni läheiselle järvelle katselen kapean lahden rannassa kuinka lumpeet kukkivat vielä upeasti. Muutamat värikkäät lumpeenlehdet ovat kuin haulikolla ammutut, reikiä täynnä. Mikähän kuoriainen tuo on, joka niitä syö? Samassa huomaan liikettä rantalepässä. Nuori hömötiainen hypähtelee oksalta toiselle. Vastarannalta kuuluu toisen tiaisen kutsuhuuto. Tiaiset ikään kuin huutavat toisilleen: ”tuu tänne, tuu tänne”, ti-ti tsää tsää, ti-ti tsää tsää. Lintu liikkuu jotenkin levottomasti. Sitten se rohkaisee mielensä ja lennähtää kohti vastarantaa. Muutaman kymmenen metrin päässä, lähes puolimatkassa, siltä menee pupu pöksyyn.  Nuori lintu kääntyy takaisin ja palaa rantapihlajaan. Taisi lentokorkeus laskea liikaa ja tiainen pelkäsi putoavansa veteen.

Korkeassa pihlajassa hömötiainen nousee oksalta oksalle hypähdellen aivan latvaan. Samalla se vastaa joka kerta vastarannan lajitoverin kutsuhuutoon. Latvassa se oikoo siipiään ikään kuin laitellen pienet höyhenet järjestykseen. Lyhyen levähdyshetken jälkeen alkaa uusi yritys. Nyt tiaisella on lähtökorkeutta tarpeeksi. Vaikka hömötintti putoaa matkan aikana monta metriä, laskeutuminen vastarannan pajukkoon onnistuu loistavasti. Lentorataexpertin laskelmat pitivät hienosti paikkansa.

Kotimatkalla mietiskelen näkemääni ja nykyihmisen vieraantumista luonnosta. Jotkut eivät uskalla mennä metsään kuin suurella joukolla ja ohjatusti. Pelätään karhua tai sutta, aivan turhaan. Mutta arjessa eivät liikenteen vaarat pelota. Auton alle olen meinannut jäädä monta kertaa. Muutama kolarikin on tullut koettua. Karhua tai sutta sen sijaan en ole nähnyt, en yrittämälläkään. Odotan sitä päivää. Se olisi takuulla hieno kokemus. Kuten tämänpäiväiset hetket luonnon helmassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti