Talvisia tarpeita

Vanha naakka katsoo minua harmailla silmillään terävästi. Se on epäluuloinen ja tuijottaa tarkkaavaisesti liikkeitäni. Niinpä yritän olla hyvin rauhallisesti, jotten pelästyttäisi lintua tiehensä. Se istuu pihlajan oksalla ja rauhoittuu vähitellen. Mustanaama siirtää katseensa pihlajanmarjoihin, joita on terttuna sen alapuolella. Se nappaa yhden punaisista marjoista nokkaansa, heilauttaa päätään ylöspäin ja antaa marjan pudota kurkkuun. Naakka heittää tarkistuskatseen suuntaani ennen kuin ottaa seuraavan marjan toistaen samanlaisen päänheilautuksen kuin aiemmin. Taas katoaa energiaa sisältävä marja linnun kupuun. Talvi on tulossa ja kaikki saatavissa ja talteenlaitettavissa oleva energia on hyödynnettävä, vaikka vararasvaksi. Niinpä varsin lauhasta säästä huolimatta harmaaniska tyhjentää pihlajaa marjoista minkä kerkiää.

Mitä sie tiirailet, kysyy polkupyöräänsä kohdallani hidastava mies. Kysyjä katsoo kameran osoittamaan suuntaan, pihlajaan. Huomatessaan naakan hän sanoo: ”Kun ois ilimakko,vois ampuu sen alas”. Just joo, mitähän pahaa tuo naakka on sinulle tehnyt, mietin käynnistäessäni autoa. Vaivun aatoksiini pohtimaan ihmisen ja luonnon suhdetta. Miten naakka vaikuttaa kyseiseen henkilöön? Ja miten tuon miehen elämä muuttuisi tai parantuisi jos hän saisikin naakan tapettua? Ainoa syy kai olisi hupi, tappamisen ilo, elävän olennon hengen riistäminen. Ymmärrän kyllä metsästäjien retket, joihin sisältyy saaliin saamisen ilon lisäksi riistanhoidollinenkin elementti. Tai vahinkoeläinten, esimerkiksi minkkien pyynti on järkevää vesi- ja kanalintujen kannalta. Mutta ampua tai tappaa pelkästään tappamisen ilosta. Se menee käsityskykyni yli. Vastaavasti eivätpä taida eteläeurooppalaiset pääskysenmetsästäjät ymmärtää minun ajatuksiani naakasta hienona lintuna. Maailman meno ja ihmisten ajatukset ovat joskus käsittämättömän ristiriitaisia. Samaan aikaan kun puhutaan luonnon suojelemisesta, ihminen kuluttaa luontoa enemmän kuin koskaan.

Seuraavana aamuna istuu orava naapurin lauta-aidan päällä. Se mussuttaa innolla jotain, liekö käynyt kähveltämässä läheiseltä lintulaudalta siemenen tai pähkinän. Eilen näkemäni naakan lailla sekin haluaa lihottaa itsensä talvea varten. Turkin alle ja elimistöön varastoitunut rasva eristää kylmällä mainiosti ja tarvittaessa se toimii vararavintona. Tihkuinen sade on kastellut oravan turkin, korvatupsutkin ovat aivan märät. Minut huomatessaan jähmettyy hyväkuntoisen näköinen orava liikkumattomaksi. Pienet etukäpälät ovat rinnan päällä ristissä kuin rukoilijalla. Sen turkki on jo vaihtanut väriä talvisen harmaaksi, samoin kuin pihapiirissä asustavan jäniksen turkki. Tuijotettuaan nappisilmillään viikset väristen aikansa minua, jatkaa orava puuhiaan. Se kipittää varovasti yöaikaan jäätyneellä aidalla, jonka sade on liukastanut niljakkaaksi. Hopeaturkki hypähtää aidalta männyn rungolle ja kääntyy taas katsomaan minua. Nyt se roikkuu yhdellä kädellä kuin voimistelija puolapuilla. Tumma, pitkä ja tuuhea häntä on pitkin männyn kaarnaa. Nenä tekee lähes huomaamattoman liikkeen, kun kurre haistelee ilmaa.

"Minunko hajua tunnustelet nystyröissäsi", sanon sille ääneen. Aivan kuin vastaukseksi kysymykseeni, tsäräyttää tiainen läheisestä puusta oman varoituksensa. Kun käännän katseeni tiaiseen, orava säntää  vilauksessa pari metriä ylemmäs, vilistää pitkin männyn oksaa ja hyppää läheiseen leppään. Hyppy jään- ja vedensekaisille oksille on epäonnistua, kurren kynnet eivät pidä tarpeeksi hyvin. Sen takajalat harovat hetken aikaa ilmaa, sitten orava antaa kehonsa pyörähtää oksan alapuolelle ja liikkuu oksaa pitkin roikkuen kuin hyvin vilkasliikkeinen laiskiainen. Pörröhäntä jatkaa hyppelyään lepästä toiseen, kunnes katoaa korkean männyn latvustoon. "Pidähän varasi jäisillä oksilla", huikkaan kurrelle perään. "Ja koeta talven pakkasilla muistaa kaikki kätkösi." Viereisessä pihlajassa on keltasirkku todistanut keskusteluni oravan kanssa. "No entäs sinä, paleltaako? Odotapas tammipakkasia, sitten se vasta hytisyttää", tuumailen sirkulle. Se ei vastaa mitään -tuijottaa aikansa minua ja lehahtaa sitten tiehensä.

Säikähdyksiä

 

Suosammal rapsahtelee jalkojen alla  kulkiessani kohti lammen pohjukassa olevaa keloa. Yöllä oli pakkasta ja luonto on nyt kuuran peittämää. Aamuaurinko kimmeltää tuhansina pieninä  timantteina saraheinistä ja rahkasammaleesta. Lammen rannat ovat osittain jäässä, ja vielä sula vesi on aivan tyyni. Seisahdun paikoilleni kuuntelemaan hiljaisuutta.

Katselen muistellen kelossa olevaa telkän pönttöä. Kesällä siinä syntyi pieniä höyhenpalleroita, jotka sittemmin seurasivat emoaan tiiviinä jonona kaislikossa. Olikohan poikasia peräti kymmenkunta. Huomaan pönttöpuun vieressä linnun luurangon. Kas vain, on tainnut haukka napata saaliikseen yhden jo aikuiseksi kasvaneista telkänpojista. Vain siipipankot ja tarkkaan kaluttu ranka ovat jäljellä.

Läheisen metsän puista kuuluu lähes yhtenäinen rapse, tiaisparvi vaeltaa etsien syötävää. Parvessa on puolenkymmentä talitiaista, muutama hömötiainen ja kaksi töyhtötiaista sekä puukiipijä.

Töyhtötiainen huomaa minut ja tirauttaa terhakan varoituksen. Se on kuin kirjavassa hiippalakissa hyppivä tonttu. Vai sanoisiko ponteva pieni punkkari. Niin tai näin, sen liikkeet ovat hyvin nopeat. Aina kun saan töyhtärin kameran etsimeen ja tarkennettua, se on kerennyt hypätä seuraavan varvun alle. Montakohan tyhjää ruutua olen jo ottanut?

Työnjako tiaisten ruuanhaussa näyttää olevan selkeä. Talitiaiset ja puukiipijä tutkivat puunrunkojen kolot ja kaarnanaluset. Hömötiaiset nokkivat syötävänsä oksistosta ja urvuista. Töyhtötiaiset puolestaan napsivat siemeniä kanervikosta ja sammaleelta.

Seuraan lintuja niiden kiertäessä vanhan soranottopaikan ympärillä kasvavissa puissa. Hömötintit kurkistelevat uteliaina oksajäkälien alle. Silloin tällöin talitintit hypähtävät maahan ja kääntelevät maahan pudonneita koivunlehtiä.

Jäätyneen ojan suulla jään tutkimaan majavan jälkiä. Se on kuorinut useita koivuja tyvestä. Liekö lattahäntä ollut matkalla paremmille paikoille, sillä puita se ei ole kaatanut lampeen talvivarastoiksi. Olen syventynyt ajatuksiini ja säikähdän, kun käpytikka huutaa hyvin kovaäänisesti varoituksen muutaman metrin päässä lennähtäen samoin tein pakosalle. Siltä jäi liikkumaton hahmoni huomaamatta sen lentäessä tutkimaan läheistä keloa. Olimmeko kummatkin liian keskittyneitä omiin puuhiimme?

Tiaisista hiukan kauemmas jättäytynyt puukiipijä kiertää puiden rungot kuin korkkiruuvina. Se yltää pitkällä ja hiukan käyrällä nokallaan paljon hankalampiin paikkoihin kuin tiaiset. Suojavärin vuoksi kiipijää on välillä hyvin vaikea erottaa puiden rungolta. Vain valoa vasten sen erottaa helpommin. Tai silloin harvoin, kun se vilauttaa vaaleaa vatsapuoltaan.

Mäntypökkelössä kiipijä kurkistaa tikan kovertamaan koloon. Tikka on hakannut lahokohtaan myös ison avonaisen syvennyksen, jonne kiipijä sukeltaa kokonaan. Se tutkii kolon hyvin tarkkaan, ennen kuin hypähtää eteenpäin. Samalla se päästää hyvin korkeaäänisen vihellyksen, johon talitiainen vastaa omalla tsärinällään.

Kuljen lintujen mukana kotvan matkaa ja kuvakulmia hakiessa kallistelen päätäni samoihin asentoihin kuin tiaiset. Naurahdan itselleni, minustahan on tullut kuin yksi tiaisista, pää kallellaan yhtä usein ja milloin mihinkin suuntaan. Annan tiaisten jatkaa omia teitään ja kumarrun kuvaamaan pakkasen muodostamaa kuuraa lammen vesirajan suopursuissa.

Katselen etsimen läpi sopivaa kuvakulmaa, kun metrin päässä edessäni loiskahtaa vesi. Haukiko minua pelästyi?  Samassa näen kameran etsimessä piisamin naaman. Märät silmät kurkistavat minua rantamättään alta yhtä hämmästyneinä kuin minä niitä. Sekunnin murto-osan mittaisen molemminpuolisen hämmennyksen jälkeen piisami on nopeampi. Se säikähtää ja pyörähtää pinnan alle pitkä häntä vilahtaen juuri ennen kuin painan laukaisinta. Huti tuli, vain pulahduksen renkaat ja vaalea möykky varpujen alla näkyvät kuvassa. Ensi kerralla olen nopeampi, uhoan hymyn kare suupielissä. Tiedostaen varsin hyvin, että äskeinen hetki oli ainutkertainen.

Suuria siipiä, pieniä höyheniä

 

Kiikarin prismojen läpi näkyvä pelto on syksyisen kaunis. Ruskeiden heinien seassa käyskentelevät kurjet kiinnittävät huomioni. Uros, naaras ja tämänvuotinen poikanen etsivät verkkaisesti syötävää. Ruskea pää erottaa poikasen aikuisista. Vanhemmat seuraavat tarkkaavaisesti ympäristöä. Ne haluavat varmistaa poikaselle turvallisen ruokailutuokion. Nuorukainen on täysin keskittynyt ateriointiin. Pää alaspäin se kykkii peltoa eteenpäin. Pitkällä nokalla se tokkaisee sieltä täältä jotain suuhunsa.

 

Jostain kauempaa kuulen aika ajoin trumpettimaista törähtelyä. Lähes puolen kilometrin askelluksen jälkeen näen suuren kurkiparven. Siihen kuuluu ainakin 300 lintua. Näky on samalla kertaa mahtava ja hämmentävä. Aivojeni sopukoista putkahtelee mielikuvia Hitchcockin Linnut-elokuvasta. Pitkäkoipiset linnut ovat kokoontuneet avonaiselle suopellolle valmistautuen syysmuuttoon. Suuressa parvessa on varsin turvallista olla. Vaaraa tarkkailevia silmäpareja kun on joka puolella. Trööttäilyillä kurjet pitävät toisiinsa yhteyttä. Ne varoittavat heti, jos jotain epäilyttävää näkyy tai kuuluu. Suurin osa parvesta nokkii viljapellosta elonkorjuun tähteitä. Jotkut pitkäkauloista nahistelevat je levittelevät siipiään.

Neljän yksilön parvi lennähtää paikalle aloittaen laskeutumisen. Jännä näky, isot linnut roikottavat sauvamaisia jalkojaan yllättävän pitkän matkaa ilmassa. Yhteensä yli kaksimetriset siivet ovat aivan vaakasuorassa. Viimein koivet tavoittavat sänkipellon. Muutama koikkelehtiva askel ja siivet suppuun. Laskeutuminen onnistui kuin suihkarilla. Tervetuloa perille -kuulutukset vain puuttuvat. Ellei sellaisiksi lasketa muiden kurkien törähdyksiä.

Muovitettujen olkipaalien seassa käyskentelee myös kolme laulujoutsenta. Yksi niistä on harmaasävyinen. Poikasen kesäaikainen suojaväri on jo hiukan haalennut  valkoisemmaksi. Joutsenten lähellä lentää sinisuohaukka. Taitaa olla tämän vuotinen nuori uros. Se kaartelee parin metrin korkeudella pellon pinnasta. Ojan kohdalla haukan lento pysähtyy kuin seinään. Se syöksähtää pystysuoraan alaspäin ojan pientareelle. Saalis jäi saamatta sillä haukka nousee samoin tein ylös ja jää vähäksi aikaa lekuttelemaan kuin tuulihaukka paikalleen. Sitten se jatkaa matkaansa.

Siirryttyäni läheiselle järvelle katselen kapean lahden rannassa kuinka lumpeet kukkivat vielä upeasti. Muutamat värikkäät lumpeenlehdet ovat kuin haulikolla ammutut, reikiä täynnä. Mikähän kuoriainen tuo on, joka niitä syö? Samassa huomaan liikettä rantalepässä. Nuori hömötiainen hypähtelee oksalta toiselle. Vastarannalta kuuluu toisen tiaisen kutsuhuuto. Tiaiset ikään kuin huutavat toisilleen: ”tuu tänne, tuu tänne”, ti-ti tsää tsää, ti-ti tsää tsää. Lintu liikkuu jotenkin levottomasti. Sitten se rohkaisee mielensä ja lennähtää kohti vastarantaa. Muutaman kymmenen metrin päässä, lähes puolimatkassa, siltä menee pupu pöksyyn.  Nuori lintu kääntyy takaisin ja palaa rantapihlajaan. Taisi lentokorkeus laskea liikaa ja tiainen pelkäsi putoavansa veteen.

Korkeassa pihlajassa hömötiainen nousee oksalta oksalle hypähdellen aivan latvaan. Samalla se vastaa joka kerta vastarannan lajitoverin kutsuhuutoon. Latvassa se oikoo siipiään ikään kuin laitellen pienet höyhenet järjestykseen. Lyhyen levähdyshetken jälkeen alkaa uusi yritys. Nyt tiaisella on lähtökorkeutta tarpeeksi. Vaikka hömötintti putoaa matkan aikana monta metriä, laskeutuminen vastarannan pajukkoon onnistuu loistavasti. Lentorataexpertin laskelmat pitivät hienosti paikkansa.

Kotimatkalla mietiskelen näkemääni ja nykyihmisen vieraantumista luonnosta. Jotkut eivät uskalla mennä metsään kuin suurella joukolla ja ohjatusti. Pelätään karhua tai sutta, aivan turhaan. Mutta arjessa eivät liikenteen vaarat pelota. Auton alle olen meinannut jäädä monta kertaa. Muutama kolarikin on tullut koettua. Karhua tai sutta sen sijaan en ole nähnyt, en yrittämälläkään. Odotan sitä päivää. Se olisi takuulla hieno kokemus. Kuten tämänpäiväiset hetket luonnon helmassa.

Varmoin siivin ja harjoitellen

Askellan pitkospuita myöten kohti Noljakan lintutornia. Vauhtini on rauhallinen, sillä haluan nautiskella töiden jälkeisestä hetkestä hiljaisessa luonnossa. Kesäinen linnunlaulu on jo vaiennut lähes kokonaan. Harvakseltaan kuuluu vain peipposen tirskahdus ja tiaisen säksätystä. Itikoita on vain muutamia. Onneksi, sillä nautin luonnosta paljon enemmän, kun ei yhtenään tarvitse hätistellä hyttysiä. Kamera olalla ja kiikarit kaulalla katselen, kun orava yrittää kätkeytyä lepän oksiston suojaan. Se pysyttelee liikkumatta paikallaan. Sinut on jo huomattu, turha enää piilotella, tuumailen mielessäni. Vaihdan asentoa nähdäkseni paremmin, ja pitkospuut narahtavat allani yllättävän kovaäänisesti. Orava kipaisee välittömästi lepän latvaan.

Luonnon olemuksessa on jo syksyn tuntua vaikka eletään elokuuta. Polun varressa sudenmarjat ovat isoja ja sinisiä. Kielon ja puiden lehdissä on paljon keltaista ja ruskeaa. Pihlajanmarjat punertavat jo oranssisena. Osa lehdistä on jo tippunut maahan. Kumpiko lie suurempi syy niiden keltaisuuteen, pidenneet yöt vai tämän kesän pitkä kuiva kausi. Hyvä, että saatiin jo sadetta.

Linnuista kertovan opastaulun päällä istuu sudenkorento. Se keikuttelee päätään veikeästi. Välillä se lehahtaa hyvin nopeasti ylös ja nappaa jonkin pienen lentävän hyönteisen leukoihinsa. Sitten se laskeutuu ruokailemaan ja lepäilemään harmaan laudan pinnalle. Sen siivet kiiltävät upeasti auringon valossa. Kun korento vaihtaa asentoa tulevat siipien suonikuviot selvästi esiin. Kaksi paria siipiä pitkulaisessa ruumiissa muistuttaa pienoiskokoista helikopteria. Mekaaninen kone ei pärjää lähimainkaan tälle lentäjälle. Korennon liikkeet ovat hyvin nopeat, varmat ja täsmälliset, kun se taas pyrähtää hyönteisten perään. Huh huh, jos sudenkorennot hyökkäisivät ihmisen kimppuun yhtä ärhäkästi kuin itikat.

Saavun lintutornille ja kiipeän sen ylemmälle tasanteelle kiikaroimaan. Suiston yllä kaartelee muutama tiira ja rantaruovikossa astelee pari töyhtöhyyppää. Hetteikössä ruokailee muutama suokukko. Auringonvalo heijastuu hienosti Pyhäselän pinnasta. Auringon kiloa vasten näen kuuden linnun parven lentelevän nopeasti edestakaisin. Niillä on lentotaito hallussa, sillä lentosuunta vaihtuu silmän räpäyksessä kaikilla linnuilla yhtaikaa. Siellä täällä näkyy myös  muutamia perhosia. Pajupuskien välissä lentelee yksinäinen suruvaippa. Valkoinen lanttuperhonen ajaa toista takaa ruovikon yläpuolella. Ketterästi lentäen ne kieppuvat milloin mihinkin suuntaan.

Mikäs tuo on? Pitkien rantaheinien juuressa on jokin tumma hahmo, joka liikahtaa hiukan. Pään silhuetin perusteella se taitaa olla jokin lintu. Samassa lintu lehahtaa siivilleen ja parin sekunnin kuluttua toinen samanlainen nousee  ruovikosta. Nämä ovat haukkoja, mutta mitä haukkoja? Sävyltään ne ovat ruskeita, siivissä tummaa raidoitusta. Pyrstön selkeiden poikkiraitojen perusteella eivät ainakaan ruskosuohaukkoja. Muutaman kymmenen metrin päässä toinen linnuista laskeutuu niitetylle ranta-alueelle. Toinen tekee syöksyn kohti maassa olevaa yksilöä. Aivan kuin härnätäkseen se lentää kohti maassa olevaa haukkaa. Tämä levittää siipensä ja nostaa hontelon näköiset jalkansa kuin varautuakseen toverinsa iskuun. Syöksyjä laskeutuu vain muutaman kymmenen sentin päähän. Jonkin sortin kisailua siis. Taitavat olla nuoria tämän kesän haukkoja, joiden väritys ei ole niin selkeää kuin aikuisella linnulla. Härnäämällä ja kisaamalla ne harjoittavat toistensa lento- ja saalistustaitoja. Hetkinen, pyrstön tyvi on valkoinen. Siis sini- vai niittysuohaukkoja? Jälkimmäiset ovat kyllä aika harvalukuisia.

Haukat jatkavat toistensa härnäämistä. Ne lentävät pienen pätkän ja toisen laskeutuessa toinen viuhahtaa vierestä ohi. Välillä ne lentävät järven yllä kierroksen hienosti rinnakkain, kuin hävittäjät lentonäytöksessä. Onpas niillä jännä väritys kasvoissa, vaaleat alueet silmien ylä- ja alapuolella. Kuin haamumaskit naamiaisissa. Luonto on järjestänyt nuorille linnuille muutoinkin hyvät suojavärit. Sopivalla korkeudella lentäessään niitä on hyvin vaikea erottaa ruskean rantaruovikon seasta.

Edelleen kisaillen siirtyvät haukat vähitellen kauemmas Siilaisen suuntaan. Seuraan perässä, mutta en näe niistä enää vilaustakaan. Vahinko, sillä tuollaista aitoa luontoelokuvaa olisin katsellut mieluusti pidempäänkin. Se oli hieno hetki luonnossa. Sinne vei tuuli mennessään ajatukset työstä. Mieli taas virkeänä kuuntelen pitkospuiden narahtelua.

Näkymätöntä rääkynää

Nautiskelen aurinkoisesta kesäpäivästä, jonka täydentää lempeä tuuli ja lintujen laulu. Lähes ihanteellinen ötököiden kuvauspäivä. Tähtäilen kamerallani koivunlehdellä olevaa nummirapuhämähäkkiä, joka pitelee tiukassa otteessaan saalistamaansa pientä kovakuoriaista. Hennon tuulen heiluttaessa lehteä en meinaa saada tarkennusta kohdalleen. Jostain kauempaa kuuluva rääkynä kiinnittää huomioni: ruisrääkkä narisuttaa ”räikkäänsä”.

Nappaan kuvat hämähäkistä ja hipsin rauhallisin askelin kohti narinaa. Välillä lintu lopettaa ääntelyn. Odottelen paikallani rääkän äänen jatkumista, jotta voin paikantaa sen sijainnin hiukan paremmin. Ääni kuuluu puutarha-alueen ulkopuolelta olevasta pitkästä heinikosta. Tuolta sitä ei tavoita katseella eikä kameralla millään, on se sen verran hyvä piilottelija, mietiskelen astellessani lähemmäs. Niinpä valitsen olinpaikakseni hiukan avaramman paikan, puutarhatilkun laidan, johon avaan pienen putkijakkaran.

Olen varautunut tähän tilanteeseen jo aiemmin. Kaivan repusta laitteet, joilla soitan rääkälle sen omaa ääntä. Vajaan puolen minuutin soitto tuottaa tuloksen. Ruisrääkkä lentää lähemmäs minua laskeutuen ruohikkoon noin kymmenen metrin päähän. Pahus kun olin hidas kameran kanssa, jäivät lentokuvat saamatta. Lintu lähestyy pikkuhiljaa minua, naristen jatkuvasti. Itse lintua ei näy, mutta ääni kovenee ja muutamat ruohonkorret heilahtavat hiukan.

Lopulta ruisrääkkä on vain parin metrin päässä minusta, enkä silti näe siitä vilaustakaan. Kyllä olet taitava piilottelija, suorastaan näkymätön. Jos en tietäisi, mistä on kyse, voisin olettaa äänen hyvin kovaäänisen hyönteisen tekemäksi. Naristuaan aikansa hyvin lähellä, siirtyy lintu kauemmas.

Vaihdan paikkaa muutamalla metrillä ja soitan piilottelijalle rääkynää uudestaan. Aiemmat tapahtumat toistuvat: lintu tulee ensin varsin lähelle ja peruuttaa sitten etemmäs. Minua harmittaa aivan vietävästi, kun en näe linnusta vilaustakaan.

Soitan vielä pari kertaa ääntä eri paikoista. Mutta ei, lintu ei tule lähestulkoonkaan näkösälle niin, että siitä saisi järkevänoloista kuvaa. Jossakin vaiheessa narisija tarkkailee minua palstojen väliseltä polulta siten, että näen vain hieman nokkaa. Silmäkin on aina jonkin heinänkorren takana piilossa. Voi jos osaisi itse piiloutua ilman apuvälineitä yhtä hyvin. Saattaisi onnistua nappaamaan hienoja luontokuvia.

Olkoon sitten, narise rauhassa, tuskailen turhautuneena ja viskaan jakkaran selkääni. Olen oikeastaan jo luovuttanut, kun kuitenkin päätän yrittää vielä kerran. Valitsen paikaksi avonaisen mullikkopalstan, jonka vastakkaiselta puolelta ruisrääkän ääni yhä kuuluu. Soitan linnun ääntä vain muutaman narahduksen verran ja istuudun jakkaralle odottamaan.

Ja kas kummaa, hämmästyksekseni lintu astelee hyvin varovasti ja hitaasti näkösälle niin, että edessä on vain pari heinää. Napsin rääkästä kuvia, eikä kameran ääni tunnu lintua häiritsevän. Päinvastoin, lintu antaa minulle todellisen ihmetyksen aiheen astelemalla pienen multakasan päälle rääkymään. Välillämme ei ole  minkäänlaista näköestettä, ei ruohonkorttakaan.

Katselen ensimmäistä kertaa elämässäni ruisrääkkää silmästä silmään. Lintu narahtaa multakasan päällä muutaman kerran hyvin pelottoman näköisesti. Nokan ollessa ammollaan, paistaa auringonvalo rääkän ohuen kaulapussin lävitse. Sitten lintu vaikenee ja astelee korostetun hitain askelin takaisin heinien suojaan.

Istuksin tovin paikoillani ihmetellen ruisrääkän äskeistä rohkeaa käytöstä. Pitkän hiljaisuuden jälkeen rääkkä narahtaa vielä kerran. Kuin herättääkseen minut ajatuksistani tai sanoakseen näkemiin. Hei vaan sinullekin ja kiitos poseerauksesta, tuumailen nostaessani jakkaran mullasta.

Naamiointia

Kanahaukka, ihailtu ja vihattu lintu. Niin - aikanaan oli syvään juurtunut petolintujen tappaminen ymmärrettävää. Silloin, kun kanat tepastelivat vapaana maalaistalon pihalla ja jos haukka nappasi munia tuottavan kotkottajan, tartuttiin helposti haulikkoon tai kivääriin. Ei ihme, että haukat arkailevat meitä vieläkin. Onneksi ne nykyisin voivat lennellä hiukan vapaammin, ainakin täällä Suomessa.

Näitä mietiskelen astelessani kohti viikkoa aiemmin löytämääni kanahaukan pesää. Olin etsiskelemässä metsosoidinpaikkaa, kun havaitsin linnun sulkia sammalmättäillä. Petolinnun saalisjätöksiä, oivalsin. Niinpä aloin katsella ylös mäntyjen latvoihin ja löysin pesän suht nopsasti. Se oli varsin ohuen männyn aivan latvaoksilla. Samassa kuului varoittava käkätys, joka oli helposti tunnistettavissa kanahaukaksi. Saalistajaa itseään en nähnyt.
Tutkin vielä hetken sulkia, saalis oli todennäköisesti ollut lokki. Sitten istahdin kuusen alaoksien alle ikään kuin piiloon. Tiesin kyllä, että kuvaamaan en sillä tavoin nopeaa haukkaa pääsisi, mutta jospa se edes näyttäytyisi. Odottelin muutaman minuutin ja aavistukseni kävi toteen. Petolintu teki tarkistuslennon muutaman kymmenen metrin päästä korkeiden mäntyjen ja koivujen välissä tyylikkäästi kaarrellen. Tarkkakatseinen lintu havaitsi minut helposti ja varoitusäänet raikuivat metsikössä.

Havahdun ajatuksistani, kun läheiseltä umpeen kasvavalta suolammelta kuuluu kurkien huutoja. Päätän mennä katsomaan niitä, enkä kanahaukkaa. Kaukana lammesta, vielä metsän suojissa tiirailen suolle, jotta näkisin kurjet. Saan ne silmiini kapean suo-ojan kohdalla.

Lähestyn puiden suojassa pystyasennossa niin pitkälti kuin pystyn. Lopun matkaa kuljen suo-ojan penkkaa, jottei tarvitse kontata keväisen märässä aluskasvustossa. Viimeiset metrit lähestyn hyvin hitain liikkein varoen risuja, etteivät kurjet vain saisi vihiä lähestymisestäni. Kurjet hypähtävät suon laidassa olevien muutamien pikkumäntyjen taakse. Käytän tilaisuutta hyväkseni ja nousen ojasta kuivemmalle penkalle kanervikkoon pienen koivun juureen. Paikka on varsin avonainen, joten jotain on keksittävä naamioidakseni itseni paremmin. Maastopuku ja –lakki kyllä hämäävät paljon, mutta naamani paistaa valkeana kuin Naantalin aurinko ellen keksi jotain. Katselen ympärilleni ja taitan ojan penkalla olevasta kuusen taimien rykelmästä pari pienintä. Riivin yhdeltä kantilta oksat pois ja asettelen ne lakkini lipan alle kasvojen eteen.

Vähitellen kurjet astelevat suuntaani tarkkaillen koko ajan ympäristöään. Sitten toinen linnuista syöksyy toveriaan kohti ja tämä ottaa jalat alleen.

Ne lennähtävät muutaman kymmenen metriä lähemmäs minua. Mitäs meininkiä tuo oikein on, ei kait soidinelkeitä? Samassa hätyyttäminen toistuu. Nyt kurjet liitävät ojan suun kohdalle aivan lähelle minua. Ei voi olla totta, matkaa on tuskin kymmentä metriä.

Olen aivan niiden nenän alla, kamera väärään suuntaan. Jos liikahdan vähääkään, ne havaitsevat minut ja saan unohtaa kuvaamisen. Paikallaan olemisen ja pään kääntämisen ristiriita myllertää aivoissani. Syrjäsilmällä yritän vilkuilla niiden liikkeitä.
Takaa-ajo toistuu, nyt isot linnut nousevat kunnolla siivilleen, lentäen kierroksen lammen ympäri palaten sitten paikkaan, jossa olivat ensin olleet.

Huh huh, huokaisen helpotuksesta, näinköhän saan uuden mahdollisuuden varautua lähestymiseen hiukan paremmin. Tarkkailen pitkäjalkoja ja huomaan, että siellähän on kolmaskin, hiukan pienemmän näköinen yksilö. Olisikohan kyseessä perhe, aikuiset ja edellisvuotinen poikanen?
Hippaleikki toistuu monta kertaa, välillä kurjet nousevat siivilleen hyvin lyhyeksi aikaa ja pudottautuvat sitten takaisin suolle. Kerran ne lentävät korkealle yläilmoihin kaartelemaan, kolmannen linnun katsellessa epätietoisen näköisenä taivaalle.

Onnekseni tämä kolmas teräväkatseinen pitkäkaula astelee vähitellen kohti minua. Napsin silloin tällöin kuvia eikä ratske tunnu sitä häiritsevän. Lintu kyllä vilkaisee suuntaani, mutta jatkaa rauhallista asteluaan ja nappaa suolta silloin tällöin jotain nokkaansa, ilmeisesti karpaloita. Kurkipari laskeutuu lähelle kolmatta. Kaksikko tekee kierroksen toistensa ympäri kuin vanhojen tansseissa.

Sitten kaikki kolme astelevat ylväästi kohti kameraani, kuin kuvattavaksi. Voi hitsi, vielä jos menisitte vierekkäin, saisin kunnon potretin. Yllättäen soidinelkeitä esittänyt kaksikko hajaantuu ja lennähtää eri puolille suota. Siellä ne jatkavat verkkaista käyskentelyään. Pitkään aikaan ei tapahdu kummempaa ja kyllästyn odottamiseen. Katson parhaaksi lähteä mökkisaunaan pesemään päivän hiet pois iholta.

Lauteilla muistelen tapahtumia suolla. Olin nähnyt pienen pätkän aitoa leikkaamatonta luontofilmiä. Kun vain olisi useammin aikaa pysähtyä katselemaan ja kuuntelemaan luonnon tapahtumia tai hiljaisuutta. Tiedän, että ensi yönä nukuttaa hyvin.

Valon ja äänten kirjo

Aikaisen aamun valo on värikkäimmillään kun pysähdyn maaseudun pellon laitaan katselemaan töyhtöhyyppien touhuja. Useimmat niistä keskittyvät tähän aikaan päivästä syömäpuuhiin. Kylmä lähes viiden pakkasasteen yö on verottanut energiavarastoja ja nälkä ajaa linnut ravinnonhakuun. Muutamat aktiivisimmat urokset jaksavat jo esittää näyttävää soidinlentoaan. Ne poukkoilevat taivaalla sinne tänne osoittaen lentotaitojaan.

Yksi töyhtöhyypistä kiinnittää huomioni tepastelemalla hyvin pienin mutta nopein askelin pitkin yöllä jäätynyttä lammikkoa. Väliin se pysähtyy paikalleen kuin seinään ja jähmettyy täysin liikkumattomaksi. Sitten muutama nopea askel ja nokkaisu jään pintaan. Mitä ihmeen syötävää lintu oikein löytää jäältä? Muutaman kerran kiire saaliin kimppuun on niin kova, että hyyppä meinaa tuiskahtaa liukkaalla jäällä pyrstölleen. Töyhtö linnun päälaella on hassun näköinen. Muutamat pitkät ohuet haituvat sojottavat eri puolille päätä ja keikkuvat linnun liikkuessa edestakaisin. Nouseva aurinko värjää lammikon jään kirkkailla väreillä. Linnun silhuetti oranssia jäätä vasten on kaunis näy. Nappaan muutaman kuvan kunnes harakat ajavat töyhtöhyypän pakosalle.

Päätän lähteä tutkailemaan keväistä suota. Jokohan ovat teerikukot soitimella aktiivisimmillaan, taistelevat oikeudesta paritella? Mietiskelen kevään kulkua kurvaillessani kelirikkoista tietä mäntyjen välistä kohti määränpäätä.

Seuraavassa mutkassa näen isoja lintuja tiellä. Kas, kolme koppeloa tepastelee metsän hämärissä. Ne nokkivat tieltä hiekanjyväsiä kupuunsa.Sammutan auton ja samalla havaitsen lumitöyräällä metsokukon. Arkana lintuna se astelee nopein askelin kauemmas tiestä - niin nopeasti, että minulta jäävät kuvat saamatta. Paetessaankin se yrittää säilyttää arvokkuutensa. Pyrstö pystyssä ja kaula ylväästi koholla se antaa ymmärtää ettei muka pelkää. Tepasteleva kukko sulautuu osin lumiseen maastoon yllättävän hyvin. Etempää sitä on todella vaikea erottaa pälvipaikoista tai puiden kannoista. Varsinkin jos lintu kääntää pyrstönsä katsojaan päin. Koppelot touhuavat tiellä huomattavasti kukkoa pelottomammin. Vähitellen ne astelevat mutkan kohdalta tien penkalle ja jäävät katsomaan ihmetellen kulkuneuvoani.

Käynnistän autoni ja ajan hitaasti niiden ohi. Lähestyn suon laitaa varovasti. Kerran olen säikäyttänyt kurjet pahanpäiväisesti aamutorkuiltaan kun astelin pitkospuita ääneti mutta nopeasti suolle.

Tällä kertaa kurjet ovat kaukana, suon toisella laidalla, lahden pohjukassa. Ne huomaavat tuloni ja päästävät reilun kraksautuksen varoitukseksi muille lähistön kurjille. Nämä ojentavat heti kaulansa ja tarkkailevat minua. Kuovi lentää keskellä suota soidinlentoaan. Se uikuttaa äänekkäästi ottaen samalla korkeutta. Sitten pitkänokka aloittaa liito-osuuden, jonka aikana ääni on kuin laskeutuvan lentokoneen varoitusääni. Hujelluksen tahti tihenee kohti laskuliidon loppua.

Pienestä pakkasesta huolimatta kevätaamun tunnelma ja äänimaailma on mahtava. Talvihämärän hiljaisuus on muuttunut valon ja äänten kirjoksi. Kuulen kurkien trööttäilyt ja joutsenten kailotuksen korvissani. Teerien soidinäänet, pulputus ja suhaukset sekoittuvat rastaiden räkätykseen ja peipon raikkaaseen lauluun. Taivaalta kuuluu hanhien kaakatus ja lokkien naukuva nauru.

Jostain kaukaa kantautuu jopa juhla-asuisen riekon vaimea kope' kope'. Luonto on jälleen heräämässä kesäiseen eloon. Täällä luonnon keskellä tunnen oloni levolliseksi ja rauhaisaksi. Lukuisat äänet eivät häiritse, päinvastoin, ne täydentävät toisiaan kuin sinfoniaorkesterin monet instrumentit. Tuntuu kuin ymmärtäisin jotain suurta elämästä ja sen tarkoituksesta, jotain kaikkien olentojen yhteiselosta. En osaa edes pukea sanoiksi sitä tunnetta.

Seison silmät kiinni ja kuuntelen – kauan – minä vain … olen.

Odotan innolla laululintujen saapumista kesäiseen aamuyöhön.