Katselen uudehkolta Jakokosken sillalta alas jäistä osin vapautuneeseen jokeen. Muutamia jäälauttoja lipuu virran mukana kohti Pyhäselkää. Mikäs musta tuolla vilahti? Kas, minkki tutkii rannan pajupuskia yrittäen löytää syötävää. Vikkelästi se tökkii kuonollaan useamman pensaan tyvet ja siirtyy loikkien eteenpäin. Valkoista lunta ja jäätä vasten minkin liikkeet on helppo huomata, ainakin näin ylhäältä katsottuna. Minkki suunnistaa rantaviivaa myöten kohti vanhaa lossipaikkaa. Päätän siirtyä sinne odottamaan pedon lähestymistä. Niinpä hyppään autoon ja ajan entiselle joen ylityspaikalle. Hipsin lähelle jään reunaa tarkkaillen samalla suuntaan, josta minkin pitäisi lähestyä.
Hetken kuluttua näen vilauksen tummasta hahmosta noin sadan metrin päässä. Sen suunta on suoraan minua kohti. Asetun makuulle rannassa olevan lumipenkan taakse. Märkä lumi ei tunnu mukavalta persauksissa ja lonkassa. Minkki on vielä kaukana, mutta nappaan silti pari kuvaa. Mistäpä sen voi etukäteen tietää, minkä reitin minkki valitsee. Onneksi heikko tuulen vire on minuun päin. Hiljakseen vesilintujen kauhu lähestyy minua. Se puikkelehtii pensaiden ja kivien lomassa tutkien reittinsä kaikki kolot.
Kun peto on noin kymmenen metrin päässä otan lyhyen kuvasarjan. Minkki pysähtyy ja katsoo kohti. Nappaan vielä pari kuvaa ja annan sitten tummaturkkisen eläimen rauhoittua. Olen aivan liikkumatta kinoksen takana ja katson minkkiä ainoastaan etsimen läpi. Nappinenä katselee uteliaan näköisenä suoraan kohti. Välillä se laittaa silmänsä aivan viiruiksi, kuin yrittäen tarkentaa katsettaan. Varsin pelottomasti minkki lähestyy vielä muutaman metrin. Niinpä annan kameran laulaa.
Eläin pysähtyy uudelleen, muttei vieläkään kunnolla tajua mikä mytty kinoksessa oikein kraksuttaa. Sen turkki on märkä ja karvat sojottavat pystyssä. Ruskea kuononpää nuuskii ilmaa. Ilmeisesti minkki saa minusta hajun, sillä se ottaa jalat alleen ja loikkii pikaisesti rannalla olevan vanhan rakennuksen kivijalan alle. Ristiriitaisin ajatuksin poistun paikalta. Näkemäni eläin on kaunis pieni peto. Vesilintujen armoton hävittäjä, joka ei oikeastaan edes kuuluisi suomalaiseen luontoon.
Seuraavana aamuna päätän tarkistaa teerien soidinpaikan, josta sain vihiä työkaverilta. Saapuessani paikalle näen yksinäisen teerikukon pörhistelemässä vähälumisella sänkipellolla. Se on kiihottanut itsensä soidinmenoihin ja pulputtaa yhtenäisen äänisarjan päättäen sen mahtavaan kohinaan. Soidinpukuinen musta lintu toistaa eleet ja äänet useampaan kertaan. Sen kaula hytkyy pulputuksen tahdissa kun lintu painaa alas päätään, jota koristavat kirkkaan punaiset ja paisuneet silmäkulmat. Siivet levällään ja pyrstö pystyssä se tepastelee uhmakkaasti yrittäen todistaa erinomaisuuttaan.
Paikalle laskeutuu useita uroksia, jotka myös aloittavat omat terhistelynsä. Muutamat teerikukoista päästävät suhahtavan tsuuiih-äänen. Kukin linnuista tuntuu vartioivan omaa epämääräistä aluettaan. Jos viereisten neliöiden uros erehtyy liian lähelle, se on ikään kuin haaste ja silloin alkaa tarkempi kilpailijan mittailu. Vuoroin ovat linnut matalana, vuoroin ylväästi rinta rottingilla nokat vastakkain. Pää painuksissa syöksähdetään toista kohti, joskus useampaan kertaan. Mikäli kumpikaan linnuista ei peräänny, alkaa kunnon ottelu.
Ilmahypyillään hormonien valloittamat kukot yrittävät saada yliotteen kilpailijasta. Siivet paukkuvat vastakkain ja välillä hypähdetään kynnet ojossa toisiaan vasten samalla yrittäen kopauttaa nokalla kilpataistelijaa. Pariin kertaan näyttää jopa siltä kuin hyökkääjä ennen varsinaista syöksyä potkaisisi lunta vastustajan silmille. Ottelun ollessa kiivaimmillaan ei ihmissilmä pysy mukana, näkyy vain mustanpuhuva siivekäs mytty, jonka ympärillä pöllyää lumi. Äänimaailma on mahtava: kihinää, kohinaa, pulputusta, kaakatusta, siiven iskuja ja sähähdyksiä milloin missäkin tahdissa. Naaraille on osoitettava kuka on tämän tantereen kovin kuningas. Nuoremmilta näyttävät linnut pysyttelevät taistelualueen laitamilla. Ne lienevät vasta ottamassa oppia soidinmenoista ja väistävät kunnioituksella isommat urokset.
Harmittaa vietävästi, kun vilkaisen kelloa, nyt on jo kiire töihin. Jätän soidintouhuihinsa uppoutuneet teeret jatkamaan turnajaisia pellon herruudesta. Seuraavaksi kerraksi varaan paljon paljon enemmän aikaa.
Hetken kuluttua näen vilauksen tummasta hahmosta noin sadan metrin päässä. Sen suunta on suoraan minua kohti. Asetun makuulle rannassa olevan lumipenkan taakse. Märkä lumi ei tunnu mukavalta persauksissa ja lonkassa. Minkki on vielä kaukana, mutta nappaan silti pari kuvaa. Mistäpä sen voi etukäteen tietää, minkä reitin minkki valitsee. Onneksi heikko tuulen vire on minuun päin. Hiljakseen vesilintujen kauhu lähestyy minua. Se puikkelehtii pensaiden ja kivien lomassa tutkien reittinsä kaikki kolot.
Eläin pysähtyy uudelleen, muttei vieläkään kunnolla tajua mikä mytty kinoksessa oikein kraksuttaa. Sen turkki on märkä ja karvat sojottavat pystyssä. Ruskea kuononpää nuuskii ilmaa. Ilmeisesti minkki saa minusta hajun, sillä se ottaa jalat alleen ja loikkii pikaisesti rannalla olevan vanhan rakennuksen kivijalan alle. Ristiriitaisin ajatuksin poistun paikalta. Näkemäni eläin on kaunis pieni peto. Vesilintujen armoton hävittäjä, joka ei oikeastaan edes kuuluisi suomalaiseen luontoon.
Seuraavana aamuna päätän tarkistaa teerien soidinpaikan, josta sain vihiä työkaverilta. Saapuessani paikalle näen yksinäisen teerikukon pörhistelemässä vähälumisella sänkipellolla. Se on kiihottanut itsensä soidinmenoihin ja pulputtaa yhtenäisen äänisarjan päättäen sen mahtavaan kohinaan. Soidinpukuinen musta lintu toistaa eleet ja äänet useampaan kertaan. Sen kaula hytkyy pulputuksen tahdissa kun lintu painaa alas päätään, jota koristavat kirkkaan punaiset ja paisuneet silmäkulmat. Siivet levällään ja pyrstö pystyssä se tepastelee uhmakkaasti yrittäen todistaa erinomaisuuttaan.
Paikalle laskeutuu useita uroksia, jotka myös aloittavat omat terhistelynsä. Muutamat teerikukoista päästävät suhahtavan tsuuiih-äänen. Kukin linnuista tuntuu vartioivan omaa epämääräistä aluettaan. Jos viereisten neliöiden uros erehtyy liian lähelle, se on ikään kuin haaste ja silloin alkaa tarkempi kilpailijan mittailu. Vuoroin ovat linnut matalana, vuoroin ylväästi rinta rottingilla nokat vastakkain. Pää painuksissa syöksähdetään toista kohti, joskus useampaan kertaan. Mikäli kumpikaan linnuista ei peräänny, alkaa kunnon ottelu.
Ilmahypyillään hormonien valloittamat kukot yrittävät saada yliotteen kilpailijasta. Siivet paukkuvat vastakkain ja välillä hypähdetään kynnet ojossa toisiaan vasten samalla yrittäen kopauttaa nokalla kilpataistelijaa. Pariin kertaan näyttää jopa siltä kuin hyökkääjä ennen varsinaista syöksyä potkaisisi lunta vastustajan silmille. Ottelun ollessa kiivaimmillaan ei ihmissilmä pysy mukana, näkyy vain mustanpuhuva siivekäs mytty, jonka ympärillä pöllyää lumi. Äänimaailma on mahtava: kihinää, kohinaa, pulputusta, kaakatusta, siiven iskuja ja sähähdyksiä milloin missäkin tahdissa. Naaraille on osoitettava kuka on tämän tantereen kovin kuningas. Nuoremmilta näyttävät linnut pysyttelevät taistelualueen laitamilla. Ne lienevät vasta ottamassa oppia soidinmenoista ja väistävät kunnioituksella isommat urokset.
Harmittaa vietävästi, kun vilkaisen kelloa, nyt on jo kiire töihin. Jätän soidintouhuihinsa uppoutuneet teeret jatkamaan turnajaisia pellon herruudesta. Seuraavaksi kerraksi varaan paljon paljon enemmän aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti