Supin suu messingillä

Katselen Koivuniemen rantaa, johon Pyhäselän aallot loiskuvat. Ne lyövät vasten keltaista talviteloille nostettua venettä. Kaislat heiluvat edestakaisin kuin viljapelto tuulessa.

Taivas on lähes kokonaan pilvessä ja tunnelma on syksyisen synkkä. Lukuun ottamatta punaista raitaa, jonka laskeva aurinko saa aikaiseksi kahden pilvirintaman välisellä alueella. Kuin palava ajokaista muutoin niin tummalla taivaalla.

Odotan auringon laskeutumista seuraten väriraidan himmenemistä. Hämärä laskeutuu ja lähden astelemaan tien viertä kohti tasoristeystä. Kiinnitän huomioni lätäkön laidalla näkyviin supin käpälän jälkiin.

Ajatukseni hyppäävät välittömästi pari kuukautta aiemmin tapahtuneeseen, kun houkuttelin supia kalapuikoilla kuvatakseni sitä. Paikka oli saman radan varrella, kilometrin verran etelän suuntaan.
Näin ojanpohjan liejussa supin jäljet, kun kuvailin kotiloita puolilahonneen voikukan kimpussa. Jo samana päivänä kävin lähikaupan pakastealtaalla ongella. Illalla ripottelin ostamani kalapuikkojen palaset ojaan ja viereisen viljapellon laidalle. Paikan vieressä oli sopivasti paikka autolle, jota käytin piilokojuna.

Odottelin hämärän laskeutumista, mutta supi ilmestyi kuin tyhjästä hiekkatien laitaan jo paljon ennen auringonlaskua. Hyvin rauhallisesti se asteli aivan auton edestä ojan pohjalle ja napsi seitipalat suuhunsa. Sitten eläin hyppäsi pellon viereiselle heinikolle ja etsiskeli sinne tänne ripottelemani houkuttimet. Jossain välissä se nosti heinikossa jalkaansakin.

Silloin tällöin komeaturkkinen supi vilkaisi suuntaani, ilmeisesti tarkistaakseen, onko kameran ratsketta syytä pelätä. Katsellessani varsin hyvässä kunnossa olevaa eläintä, mietiskelin sen ravinnonsaantia. Oliko vanha kansanloru saanut uuden jatkeen: kissalle kiisket, koiralle kuoreet, supille kalapuikot? No ei sentään, tämä kuvaamisen vuoksi saatu helppo ateria sai jäädä ainutkertaiseksi. Jatkossa saat jahdata sammakoita ja tonkia tunkioita, kuten tähänkin saakka.

Viimeisten makupalojen jälkeen supi nuolaisi suupieliään ja jatkoi verkkaisesti pellonpientareen tutkimista. Tarkka-aistinen eläin haistoi kalan jo etäältä. Välillä se nosti jalkaansa merkaten reviiriään.

Ennen kuin supi poistui paikalta, se kävi jopa auton takakontin luona nostellen kuonoaan. Ilmeisesti se haistoi kalapaketin pahvit, jotka olin konttiin laittanut.

Hätkähdän kun takaani kuuluu tööttäys. Sydän hypähtää kurkkuun, olin niin syventynyt supiajatuksiini, etten huomannut auton lähestymistä. Pomppaan tien sivuun ja morjestan kuskille. Lähipensaasta tintti tsäräyttää varoituksensa, johon harakka vastaa koivun latvasta. Juu juu, mennään mennään, on aika rauhoittua yöpuulle.

Etovat ötökät

Kirves heilahtaa ja koivuklapi kalahtaa kottikärryyn. Olen laiskuuttani asetellut kärryn hakkuupölkyn viereen, jottei jokaista klapia tarvitsisi noukkia maasta. Asettelen pölkylle jäänyttä puunpuolikasta pystyyn, kun huomioni kiinnittyy todella isoon pistiäiseen. Se lennähtää aiemmin halkaisemani kuusipölkyn puolikkaalle.

Tarkkailen isoa jättipuupistiäistä, joka on naaras. Se pyörii kaarnalla jonkin aikaa kunnes paljastaa mahtavan aseensa. Musta pistin, jolla se poraa kaarnaan reikää, on suhteettoman pitkä, yli puolet pistiäisen pituudesta ja ainakin nelisenttinen.

Sillä pistiäinen aikoo ujuttaa munansa kaarnan alle varmistaakseen suvunjatkumistaan. Tämän jättihyönteisen seuraavana keväänä minusta kehittyvät toukat syövät sienirihmastoa ja puuainesta saavuttaakseen itse aikanaan sukukypsyyden.

Tökiteltyään aikansa kuusipölkkyä, pistiäinen vetää mahtavan neulansa kaarnan alta ja lennähtää T-paitani helmalle. Silloin mieleni valtaa etova ajatus. Entäs jos pistiäinen tökkäisi munansa minuun ja toukat kehittyisivät ihoni alla. Paniikinomaisesti huitaisen kädelläni pistiäisen pois paidaltani. Hyi hemmetti, siihen et tule minua tökittelemään. On se kummallista, ihmiselle harmiton pistiäinen saa mieleni vauhkoontumaan. Eiväthän Kuhmon karhutkaan saaneet aikaan moista inhon tai pelon tunnetta vaikka istuin pimeänä yösydännä yksin pienessä kuvauskopissa. Ja karhuihin oli lähimmillään matkaa vain muutama kymmenen metriä. Hämmästyn itsekin kuinka eri tavoin reagoin luonnon otuksiin. Ja kuinka totaalisesti mielikuvitus voi joskus vallata ajatukseni. Lähes samanlaisen äklöttävän reaktion sai minussa vastikään aikaiseksi tosi iso ristihämähäkki. Se oli virittänyt verkkonsa luontopolun poikki ja seitit takertuivat naamaani ja hiuksiini ärsyttävällä tavalla.

Itse hämähäkki odotteli rauhallisesti saalista katajan oksalla, kun tärvelin tahtomattani sen pyydykset. Se oli inhan näköinen otus läheltä ja tarkkaan tutkittuna. Karvapeitteisestä päästä erotti saaliin tappamiseen tarkoitetut leukakoukut ja yhden parin pieniä mustia silmiä, joita on hämähäkeillä kaikkiaan kahdeksan. Musta otus heilutteli hiljaa pitkiä jalkojaan tarkkaillessani sitä.

Kyllä saisi ristihämähäkki kovaa kyytiä, jos erehtyisi mörrimään kasvoilleni tai hiuksiini - siitä huolimatta, etten tunnustaudu hämähäkkikauhuiseksi. Monet meistä pitävät hämähäkkejä ällöttävinä, mutta hyvin taitavia verkonrakentajia ne ovat. Syksyn kuulaina aamuina on mukava tutkia erittäin säännöllisiä seittirakennelmia, joissa kastehelmet kimaltavat auringonvalon säteistä.

Niin, asioilla on puolensa, huono ja ruma voi olla hyvää ja kaunista. Kukin meistä valinnee tilanteesta riippuen missä valossa asian näkee. Tai kuinka näkemäänsä ja kokemaansa reagoi.

Lemmenleikit

On raukean rauhallinen aurinkoinen sunnuntaiaamu. Vatsa aamupalasta kylläisenä katselen naapuritalon pihamäntyjä, jotka kylpevät keväisessä valossa. Pienen pieni liike oksistossa kiinnittää huomioni. Orava vilauttaa häntäänsä. Samassa huomaan toisenkin kurren, joka vilkuttaa pitkää pörröistä häntää. Silloin alkaa vilinä: oravat juoksevat puun runkoa ylös ja alas moneen kertaan, sitten ne hyppäävät peräkkäin läheiseen pihlajaan. Muutamassa sekunnissa mahdottomalta vaikuttava kiire on ohi. Nyt oravat ovat taas jäykistyneitä paikalleen. Aika ajoin ne heilauttavat toisilleen häntäänsä. Ja etenevät nykäyksittäin parikymmentä senttiä kerrallaan kuin Michael Jackson videotanssissa. Vähitellen kurret siirtyvät takaisin mäntyyn, jonka runkoa ne laskeutuvat vastakkaisilla puolilla. Aivan kuin ne leikkisivät kuurupiiloa.Heti kun toinen vaihtaa paikkaa yrittäen nähdä kaverin, tämä siirtyy täsmälleen piilossa olevalle puolelle näkymättömiin.

Silloin tällöin pörröhännät ovat aivan liikkumatta kuin kaarnalla roikkuvat kivettyneet suolapatsaat. Kunnes ne taas hypähtävät eteenpäin nykimällä. Jossain välissä toinen oravista ryntää monta metriä ylöspäin ja jää kököttämään aivan liikkumatta lyhyelle oksantyngälle. Haluaako se testata toisen etsimistaitoja? Mielenkiintoista seurattavaa tämä oravien lemmenleikki: vuorotellen vilinää, nopeita pyrähdyksiä puun runkoa ylös ja alas tai hyppyjä toisiin puihin ja sitten jälleen liikkumatta tai piilotellen. Kevät saa luonnon uudistumaan ja eläimet käyttäytymään erikoisesti. Niinhän se on ihmisenkin laita, monet meistä rakastuvat hullun lailla juuri keväällä.

Myöhemmin samana aamuna seuraan Höytiäisen kanavalla telkkäparvea. Ne uiskentelevat kaislikon laidassa tiiviinä ryppäänä. Puolenkymmentä uroslintua piirittää herkeämättä kahta naarasta. Valkorintaiset urokset tekevät kaikkensa saadakseen jommankumman naaraan jakamattoman huomion. Ne joko kurkottavat kaulansa eteen tai ylöspäin suoraksi tai sitten nakkaavat päänsä nopsasti taakse kiinni selkäänsä. Muutamat urokset purskauttavat samalla räpylöillään vettä.

Ja vähän väliä ne päästävät narisevan äänen kurkustaan. Ruskeaväriset naaraat vaikuttavat enemmänkin hämmentyneiltä kuin otetuilta. Ne sukivat itseään varsin välinpitämättömän oloisina. Näyttäkääpäs urokset nyt parhaimmat kikkanne, jotta parinmuodostus pääsisi kunnolla käyntiin. Jätän telkät temppuilemaan ja ajan Mönniin Pielisjokivarteen.

Siellä tapaan kaksi joutsenta jäällä. Valkopukuiset isot linnut käyskentelevät rauhallisesti rannan heinätyppäiden lähellä. Niiden olemus on hauskan ristiriitainen. Ne ovat ylväitä, puhtaan valkoisia lintuja, joilla on muuhun habitukseen sopimattomat isot mustat räpylät. Jostain kauempaa kuuluu joutsenen kailotusta, johon nämä kaksi vastaavat. Vähän ajan kuluttua ilmestyy metsän takaa kolmas pitkäkaula lentäen ja huutaen. Se kurvaa kohti kahta jäällä olijaa ja aloittaa laskeutumisen. Taitavan sulavasti tämä räpyläjalka viipottaa jäälle siipisulat auringonvalossa hehkuen. Parivaljakko ottaa laskeutujan vastaan leyhyttelemällä uljaasti siipiään. Kaikki kolme kailottavat jotain keskenään kunnes vähitellen rauhoittuvat ja aloittavat käyskentelyn. Muutaman minuutin kuluttua joutsenpari lähestyy toisiaan kohotellen samalla siipiään. Ne työntävät rintaansa eteen ja taivuttavat kaulaansa taaksepäin. Sitten ne kohottautuvat painaen rintansa vastakkain samalla koskettaen toisiaan nokalla. Pitkät kaulat muodostavat ikään kuin sydämen kuvan niiden väliin.

Oudolta vaikuttava rituaali vai kuuluuko tämäkin käytös kevään lemmenleikkeihin? Muutaman sekunnin ajan ovat joutsenet kohottautuneina toisiaan vasten. Irtauduttuaan ne kävelevät kymmenkunta askelta aivan rinnakkain. Lujittavatko joutsenet tuolla tavoin parisidettään? Niin tai näin, se oli hieno kohtaus katseltavaksi. Joutsenpari taapertaa muutaman kerran ison ympyrän. Sitten linnut ottavat nopeita askeleita ja nousevat siivilleen jättäen kolmannen linnun rantaheinikon luo.

Katselen ihaillen niiden sulavia siiven liikkeitä, kun pitkäkaulat katoavat niemen männikön taa. Olkoon kesä teille aurinkoinen ja suokoon monta jälkeläistä ihailtavaksi.

Kukkona pellolla

Katselen uudehkolta Jakokosken sillalta alas jäistä osin vapautuneeseen jokeen. Muutamia jäälauttoja lipuu virran mukana kohti Pyhäselkää. Mikäs musta tuolla vilahti? Kas, minkki tutkii rannan pajupuskia yrittäen löytää syötävää. Vikkelästi se tökkii kuonollaan useamman pensaan tyvet ja siirtyy loikkien eteenpäin. Valkoista lunta ja jäätä vasten minkin liikkeet on helppo huomata, ainakin näin ylhäältä katsottuna. Minkki suunnistaa rantaviivaa myöten kohti vanhaa lossipaikkaa. Päätän siirtyä sinne odottamaan pedon lähestymistä. Niinpä hyppään autoon ja ajan entiselle joen ylityspaikalle. Hipsin lähelle jään reunaa tarkkaillen samalla suuntaan, josta minkin pitäisi lähestyä.

Hetken kuluttua näen vilauksen tummasta hahmosta noin sadan metrin päässä. Sen suunta on suoraan minua kohti. Asetun makuulle rannassa olevan lumipenkan taakse. Märkä lumi ei tunnu mukavalta persauksissa ja lonkassa. Minkki on vielä kaukana, mutta nappaan silti pari kuvaa. Mistäpä sen voi etukäteen tietää, minkä reitin minkki valitsee. Onneksi heikko tuulen vire on minuun päin. Hiljakseen vesilintujen kauhu lähestyy minua. Se puikkelehtii pensaiden ja kivien lomassa tutkien reittinsä kaikki kolot.

 

Kun peto on noin kymmenen metrin päässä otan lyhyen kuvasarjan. Minkki pysähtyy ja katsoo kohti. Nappaan vielä pari kuvaa ja annan sitten tummaturkkisen eläimen rauhoittua. Olen aivan liikkumatta kinoksen takana ja katson minkkiä ainoastaan etsimen läpi. Nappinenä katselee uteliaan näköisenä suoraan kohti. Välillä se laittaa silmänsä aivan viiruiksi, kuin yrittäen tarkentaa katsettaan. Varsin pelottomasti minkki lähestyy vielä muutaman metrin. Niinpä annan kameran laulaa.

Eläin pysähtyy uudelleen, muttei vieläkään kunnolla tajua mikä mytty kinoksessa oikein kraksuttaa. Sen turkki on märkä ja karvat sojottavat pystyssä. Ruskea kuononpää nuuskii ilmaa. Ilmeisesti minkki saa minusta hajun, sillä se ottaa jalat alleen ja loikkii pikaisesti rannalla olevan vanhan rakennuksen kivijalan alle. Ristiriitaisin ajatuksin poistun paikalta. Näkemäni eläin on kaunis pieni peto. Vesilintujen armoton hävittäjä, joka ei oikeastaan edes kuuluisi suomalaiseen luontoon.

Seuraavana aamuna päätän tarkistaa teerien soidinpaikan, josta sain vihiä työkaverilta. Saapuessani paikalle näen yksinäisen teerikukon pörhistelemässä vähälumisella sänkipellolla. Se on kiihottanut itsensä soidinmenoihin ja pulputtaa yhtenäisen äänisarjan päättäen sen mahtavaan kohinaan. Soidinpukuinen musta lintu toistaa eleet ja äänet useampaan kertaan. Sen kaula hytkyy pulputuksen tahdissa kun lintu painaa alas päätään, jota koristavat kirkkaan punaiset ja paisuneet silmäkulmat. Siivet levällään ja pyrstö pystyssä se tepastelee uhmakkaasti yrittäen todistaa erinomaisuuttaan.

Paikalle laskeutuu useita uroksia, jotka myös aloittavat omat terhistelynsä. Muutamat teerikukoista päästävät suhahtavan tsuuiih-äänen. Kukin linnuista tuntuu vartioivan omaa epämääräistä aluettaan. Jos viereisten neliöiden uros erehtyy liian lähelle, se on ikään kuin haaste ja silloin alkaa tarkempi kilpailijan mittailu. Vuoroin ovat linnut matalana, vuoroin ylväästi rinta rottingilla nokat vastakkain. Pää painuksissa syöksähdetään toista kohti, joskus useampaan kertaan. Mikäli kumpikaan linnuista ei peräänny, alkaa kunnon ottelu.

Ilmahypyillään hormonien valloittamat kukot yrittävät saada yliotteen kilpailijasta. Siivet paukkuvat vastakkain ja välillä hypähdetään kynnet ojossa toisiaan vasten samalla yrittäen kopauttaa nokalla kilpataistelijaa. Pariin kertaan näyttää jopa siltä kuin hyökkääjä ennen varsinaista syöksyä potkaisisi lunta vastustajan silmille. Ottelun ollessa kiivaimmillaan ei ihmissilmä pysy mukana, näkyy vain mustanpuhuva siivekäs mytty, jonka ympärillä pöllyää lumi. Äänimaailma on mahtava: kihinää, kohinaa, pulputusta, kaakatusta, siiven iskuja ja sähähdyksiä milloin missäkin tahdissa. Naaraille on osoitettava kuka on tämän tantereen kovin kuningas. Nuoremmilta näyttävät linnut pysyttelevät taistelualueen laitamilla. Ne lienevät vasta ottamassa oppia soidinmenoista ja väistävät kunnioituksella isommat urokset.

Harmittaa vietävästi, kun vilkaisen kelloa, nyt on jo kiire töihin. Jätän soidintouhuihinsa uppoutuneet teeret jatkamaan turnajaisia pellon herruudesta. Seuraavaksi kerraksi varaan paljon paljon enemmän aikaa.

Jäätymättömät höyhenpallot

Ohoh, pääsee suustani, kun huomaan pienen metsäaukion laidan männyssä lapinpöllön. Mitä moukan tuuria, sillä olen juuri saapunut kuvaamaan talvista luontoa. En ehdi edes nousta autosta, kun jo mahtava pöllö tuijottaa minua. Muutamana yönä peräkkäin on pakkasta ollut yli -30 astetta, joten ei käy pöllön hyisiä oltavia kateeksi.

Pikkutietä ajaa auto, jota lapinpöllö seuraa hyvin verkkaisesti katsellaan. Avaan autoni oven, ja suuren harmaan linnun pää kääntyy minua kohti, hitaasti mutta tarkasti. Liikun varovaisen hitain liikkein, etten säikäyttäisi pöllöä pois. Lappari on usein varsin peloton, kunhan saa aikaa totutella näkemäänsä. Katselen lintua ihaillen, mutta se ei silmäilyistäni piittaa vaan näyttää nuokkuvan puoliunessa. Silloin tällöin se kääntää hyvin hitaasti päätään aukean yli. Suurimman osan ajasta sen silmät ovat lähes kiinni.

Lähestyn hitaasti pöllöä mutta se kyllä kuulee askeleeni. Välinpitämättömän näköisesti se katselee liikkeitäni. Vain kameran sulkimen ääni saa sen katseen terästymään muutaman sekunnin ajaksi.
Tarkoituksella lienee lappari valinnut lepopaikakseen männystä oksan, joka on auringon lämmittävien säteiden puolella. Vähäinenkin valoenergia ja lisälämpö on tällä säällä tarpeen.
Jätän pöllön päiväunilleen ja päätän mennä tutkailemaan talvista Hiiskoskea.

Tutulla koskella on tällä kertaa peräti neljä koskikaraa. Yllättävän solakan oloinen lintu päästää varoitusäänen ja niiaa minulle, viestittäen näin suunnan, jota muidenkin yksilöiden kannattaa tarkkailla. Seison tovin paikoillani ja karat rauhoittuvat vähitellen. Ne aloittavat saalistuksen kukin tahollaan. Jokaisella linnulla näyttää olevan pari lempipaikkaa, josta ne pulahtavat hetkeksi jäiseen veteen. Pienen sukelluksen ja pohjan tonginnan jälkeen ne nousevat jään reunalle milloin minkäkin näköinen toukka tai kotilo mukanaan. Joskus koskikarat kantavat nokassaan pohjan kasvustoa, jonka seasta etsivät jäällä syötävänsä.

Yksi tomeran näköinen valkorinta nousee innostuneena jäälle. Sillä on nokassaan pieni mutu. Kala pyristelee yrittäen päästä vapaaksi, mutta varmoin ottein aloittaa lintu saaliin takomisen jäähän. Topakasti kara keikauttaa niskojaan niin, että kalan pää napsahtaa jäähän. Sama toistuu useamman kerran kunnes kalan pyristely lakkaa. Saalis on valmis nieltäväksi. Pään keikautus ja mutu katoaa linnun vatsaan.

Koskikaroista pyöreimmän näköinen yksilö aloittaa kylvyn. Hui olkoon, lämpötila on vieläkin yli kaksikymmentä astetta miinuksella. Ihmisen mieli vierastaa pakkasessa kylpemistä, mutta koskikara näyttää nauttivan siitä. Lintu levittää siipensä ja purskuttaa pitkän aikaa vettä kehonsa joka puolelle.

Vaikka kylpy on kylmä, on vesi parikymmentä astetta lämpimämpää kuin ilma. Karat tietävät sen lämmittävän vaikutuksen. Silti tuntuu käsittämättömältä, kuinka nämä pienet jäätymättömät höyhenpallot sinnittelevät Suomen ankaran talven yli. Miten ne, saati korkeintaan kymmenkunta grammaa painavat hippiäiset, voivat selvitä pakkasessa paleltumatta?

Palattuani myöhään iltapäivällä lapinpöllön luo, huomaan sen edelleen istuvan samalla männyn oksalla. Nyt sen katse on huomattavasti terävämpi kuin aamulla. Päivän mittainen torkkuminen ja auringon lämmön hiipuminen ajavat sitä pikku hiljaa saalistamaan. Vilkaistuaan muutaman kerran metsäaukion heinätupsuja, pöllö oikoo toista jalkaansa ja siipeään. Höyhenten peittämät jalat ovat kuin kissan tassut, lukuun ottamatta julmia kynsiä, jotka puristuvat oksan ympärille.

Lappari ottaa oksalla pari askelta ja vaihtaa rintamasuunnan metsään päin. Pienen etunojan, ponnistuksen ja siipien levityksen jälkeen pöllö liitää äänettömästi puiden välistä tien yli kohti kuusikkoa. Ihailen ison linnun liikkeitä ristiriitaisin miettein. Sen siiveniskut ovat sulavia, mutta toisaalta mahtava lintu näyttää kuin lentävältä koivuhalolta.

Seuraan lumessa kahlaten linnun lentoreittiä kuusien välistä lähistöllä olevalle taimikko-aukealle. Siellä lapinpöllö istuu korkean koivun alaoksalla ja tarkkailee hyvin aktiivisesti allaan olevia nietoksia. Pari kertaa se vaihtaa asentoa oksan puolelta toiselle, kunnes keskittyy tuijottamaan yhtä kinosta todella intensiivisesti. Pöllö heittäytyy siivilleen pudottautuen jalat iskuasennossa pienen kuusen juureen. Minä manailen hitauttani kameran kanssa. Siinä meni tilaisuus hyvästä saalistuskuvasta sivu suun. Pöllöllä sen sijaan saalistus sujui onnekkaasti, sillä linnun noustua siivilleen huomaan sen kynsissä jyrsijän. Jonkin sortin hiiri tai myyrä kohtasi tiensä pään. Pöllö lentää pienen kuusen latvaan katsellen hetken ympärilleen.

Sitten se ottaa jyrsijän nokkaansa ja parilla päännyökäytyksellä heilauttaa lämpöä antavan aterian vatsaansa. Hienosti alkoi armottoman ja hiljaisen saalistajan varautuminen tulevaan kylmään yöhön.

Liian helppoja pähkinöitä?

On uuden vuoden ensimmäinen päivä - synkeä päivä, varsinkin kuusikon keskellä, jossa olen. Katselen lintujen kiireistä pyrähtelyä ruokintapaikalla ja yritän vähästä valosta huolimatta saada kuvia. Vilskettä ja vilinää riittää lauhasta säästä huolimatta ja auringonkukan siemenet tekevät hyvin kauppansa. Lajeja on paikalla yllättävän paljon, tali-, sini-, hömö- ja kuusitiaisia, punatulkkuja ja puukiipijäkin. Käpytikka koputtelee muutaman kymmenen metrin päässä männyssä ja urpiaiset napsivat urpuja. Pari töyhtötiaista tsäräyttelee silloin tällöin säettään. Jossain vaiheessa siemenpöntöllä vilahtaa rengastettu pähkinänakkelikin. Se napsii siemeniä nokkaansa jopa kaksin kappalein ja lentää kuin ohjus läheisen kuusen rungolle. Nakkelille tyypillisessä asennossa eli pää alaspäin se asettelee siemenet kaarnan koloihin ja ryhtyy niitä sitten toksimaan nokallaan.

Maassa istuksii pari tosi lihavaa punatulkkua, uros ja naaras. Ne jauhavat nokallaan maahan tippuneita siemeniä liikkumatta juuri lainkaan. Kuinkahan kävisi, jos varpushaukka nyt saapuisi? Talven yli tuolla vararasvalla varmaan pärjää, mutta saaliiksi jäämisen riski kyllä kasvaa. Pikkulinnun on hyvä olla aina varuillaan ja nopea liikkeissään. Siitä ovat raadollisia todisteita läheisellä polulla olevat pienet höyhenet. Vaikka mikäs minä olen lintujen lihavuutta arvostelemaan, ruokkimaan tulin niitä itsekin.

Pieni syyllisyydentunto mielessäni kaivan taskusta muutaman maapähkinän ja heitän ne maahan. Tintit pyrähtävät heti niiden kimppuun. Pari rohkeaa hömötiaista lennähtää hyvin läheltä minua. Siipien ilmavirta tuntuu kasvoillani. Rikon pähkinöitä puolikkaiksi ja ojennan käteni ”hömöä” kohti. Hämmästyn kun se lennähtää kädelleni, nappaa yhden puolikkaan ja pyrähtää nopeasti lähimmän kuusen oksalle sitä takomaan. Ojennan kättäni uudelleen ja etusormen kärkeen istahtaa kuusitiainen, hyvin pieni mutta pirteä yksilö. Mustan pään pienen pieni töyhtö kallellaan se katsoo uteliaana silmiini hetken, kuin lupaa kysyen. ”Ota vain, sinulle ne ovat”, sanon. Valkoposki nappaa puolikkaan ja pyrähtää kuusen oksalle. Se laittaa pähkinän varpaidensa väliin ja takuttaa sitä hyvin tomerasti kuin tikka puuta.

Pari muutakin kuusitiaista rohkaistuu hakemaan pähkinöitä kädeltäni. Ne istahtavat ensin sormen kärjille, vilkaisevat minua ja kädelläni olevia pähkinänpuolikkaita ja nappaavat hyvin nopeasti syötävän mukaansa. Aivan läheltä huomaa, että niiden mustalla päälaella on vivahdus myös hyvin tummaa sinistä. Muutoin ne ovat kuin pienikokoisia talitiaisia, rinta vain ei ole niin kirkkaan keltainen ja vatsan musta juova puuttuu kokonaan. Ruokintapaikalle lentää myös närhi läheiseen kuuseen muutaman metrin korkeuteen. Se tarkkailee epäluuloisesti hahmoani. Se on yllättävän lähellä, normaalitilanteessa kuulisin vain rääkäisyn närhen livahtaessa kuusien suojaan. Nyt se ei pakene, mutta hypähtelee kyllä levottomasti oksalta toiselle. Närhi päästelee aivan ihmeellisiä hiljaisia ääniä, ikään kuin se kurlaisi kurkussaan jotain ja säkeen lopuksi naksauttaa pari kertaa. Se toistaa äänet monta kertaa, oikeastaan joka kerran hypätessään kuusessa yhtä oksaa ylemmäs. Hämmentääkö sitä tiaisten peloton lentely ympärilläni vai mistä tässä on kysymys?

Siirtyessäni polulla eteenpäin lentävät tiaiset perässä. Hömötiaiset päästävät muutaman tiukumaisen äänen. Tuolla tavoin en niiden ennen olekaan kuullut ääntelevän. Yksi hömötiaisista istahtaa hyvin lyhyeksi aikaa piponi päälle. Tarjoan pähkinöitä myös parille hiukan isommalle hömölle, mutta ne eivät ole kyllin rohkeita syödäkseen kädestä. Ne kyllä katsovat kädelläni olevia pähkinöitä ja mieli aivan selvästi tekisi hypähtää nappaamaan, mutta itsesuojeluvaisto vie voiton.

Kaksi tikkaa tutkii parin metrin korkuista kuusen karahkaa. Tikoista toinen on aivan karahkan tyvessä ja työntää nokkansa rungon ja osin irronneen kaarnan väliin ja kampeaa kaarnapalan irti. Sitten se tutkii paljastuneen alueen tarkkaan, kunnes kopauttaa muutaman kerran runkoa. Kuunneltuaan hetken tarkkaavaisesti lehahtaa punalakki muutaman metrin eteenpäin lahonneen lepän rungolle. Taisi olla kuusen karahka liian kuiva eikä sisältänyt syötävää.

Kyykistyessäni kuvaamaan tikkaa pimentää linnun pyrstö näkymät. Yksi kuusitiaisista istuu teleobjektiivin vastavalosuojan reunalla. No sinäpäs vasta linssilude olet, ajattelitko että kuva pitäisi ottaa sinusta eikä tikasta? Vai tulitko kerjäämään lisää pähkinöitä? Nyt saa kuule riittää, kaivelepas välillä kaarnan koloja ettet totu liian helpoille pähkinöille. Kesällä näitä ei sulle tarjoilla lainkaan. Ja poikasille sinun on opittava löytämään ruoka metsästä. Niin että alahan mennä. Katson hymyillen kun tintti katoaa kuusien suojaan.