Tiirailen kuusen oksien välistä punarintaa, joka istuu läheisen männyn latvaoksalla. Se lurittelee sävelmää, jota on vaikea matkia. Sitkeästi yrittää uros laulamalla saada jonkun naaraan houkuteltua paikalle. Otan matalien kuusten keskellä hyvin varovasti askelen, kaksi lähemmäs. Haluaisin pienestä laulajasta kuvan. Punarinnan laulu lakkaa ja yhtäkkiä tunnen kuinka pääni lähellä pienet siivet lyövät tiheää tahtia. Lintu laskeutui kuusien oksien suojaan tajuamatta, että olen siellä. Se säikähtää minua ja yhtä nopsasti kuin lintu ilmestyi, se katoaa oksiston kätköihin. Vielä minä onnistun ottamaan kuvan tästä piilottelevasta laulajasta, päätän mielessäni.
Juuri kun aion poistua kuusten suojasta, laskeutuu kanervikkoon teerinaaras. Vain neljän, viiden metrin päähän minusta. Jäykistyn paikoilleni, jotta ruskean kirjava lintu ei säikähtäisi. Nostan hiukan päätä nähdäkseni paremmin ja huomaan kuinka teeri tuijottaa minua suoraan silmiin. Kaula pitkällä se katsoo hyvin epäluuloisesti olemustani. Maastopuku ja vihreä lippis varmaan hämäävät jonkin verran, mutta kasvoni erottuvat takuulla selkeästi oksistosta. Teeri ei ole varma mikä oikein olen. Kuulen, että lähistölle lennähtää jokin toinenkin iso lintu. En uskalla ryhtyä etsiskelemään katseellani saapujaa. Yritän kurkistaa oksan yli ja teeri vetää päätään alaspäin. Lopulta siitä näkyy enää päälaki ja toinen silmä. Jaaha, jos minä nostan päätäni, sinä lasket. Kokeillaanpas toimiiko homma toisin päin. Jos minä lasken päätäni, nostaako teeri omaansa ylös? Niinpä laskeudun lähes kyykkyasentoon. Jään odottamaan naarasteeren reaktiota. Turha luulo, naaraan pää ei nouse milliäkään ylemmäs. Samassa alkaa hyvin läheltä kuulua ukkoteeren soidinääntelyä. Ensin kuuluu eräänlainen kloksautus, joka jatkuu sihisevällä kohinalla. Metsästäjät kutsuvat sitä ”kusautukseksi”. Parin sellaisen jälkeen alkaa kukerrus. Muutaman kerran kukerruksen loppuosa on kuin kukon kiekaisua.
Varovasti kääntelen päätäni yrittäen paikallistaa uroksen, mutta tuloksetta. Vai niin, vai kosiomenot ne ovatkin tässä alkamassa. Näinkö myöhään keväällä? Nousen hiljalleen takaisin pystyasentoon. Naarasteeri on edelleen pää painuksissa varvikossa. Uros on jo kiihdyttänyt itseään aivan mahdottomaan kukerrukseen. Ottaessani hitaasti askeleen lähemmäs naarasta tämä lehahtaa siivilleen ja katoaa samaan suuntaan mistä tulikin.
Ukkoteeri vain jatkaa kukerrustaan. Eikö se huomannut, että naaras jo lähti paikalta? Saadakseni uroksen paikannettua otan muutamia varovaisia askelia kurkkien samalla äänen suuntaan. Pienen tauon jälkeen kukerrus jatkuu ja silloin huomaan uroksen, joka istuu männyn alaoksalla. Siivet levällään ja pyrstö levitettynä se on komea näky.
Parin kuusen ja koivun suojassa lähestyn varovasti urosta, joka edelleen jatkaa kukerrustaan. Se värisyttelee itseään, puistelee siipiään ja pystöään, pulputtaa niin että kaulapussit heiluvat. Soidinkiihko tuntuu ruokkivan teertä yhä näyttävämpiin suorituksiin. Kaiken kruunaa auringonvalon tuoma kiilto uroksen tummassa puvussa. Kurkin kuusen oksien välistä hiukan liian uskaliaasti ja uros ilmeisesti huomaa minut. Ainakin se vaikenee ja vetää siivet suppuun. Pyrstökin kapenee normaaliksi. Taitaa olla tämä piiloleikki leikitty.
Arvaukseni osuu kohdalleen ja punaheltta kohoaa siivilleen suolle päin. Samassa minun ja urosteeren välistä lehahtaa maasta lentoon naaras. Jassoo, uros pitikin soidinta tälle, eikä ensin näkemälleni naaraalle. Olisihan minun pitänyt muistaa, että kanalintujen parissa uroksella on haaremi. Äh, ties millaisesta esityksestä olisin saanut nauttia, kun olisin rauhallisesti malttanut mieleni.
Pää painuksissa lampsin pitkin hiekkatietä. Harmittelen kun innoissani keskeytin luontokappaleiden suvunjatkopuuhat. Toisaalta olen hyvilläni yllättävästä ja mieleenpainuvasta näytöksestä. Päätän jatkaa askellusta hymyillen vaikka sukatkin ovat kumikenkien kärjissä aivan mytyssä. Hei, jotain unohtui. Käännyn kohti suota, jonne teeret lensivät. Taputukset näyttelijöille.
Juuri kun aion poistua kuusten suojasta, laskeutuu kanervikkoon teerinaaras. Vain neljän, viiden metrin päähän minusta. Jäykistyn paikoilleni, jotta ruskean kirjava lintu ei säikähtäisi. Nostan hiukan päätä nähdäkseni paremmin ja huomaan kuinka teeri tuijottaa minua suoraan silmiin. Kaula pitkällä se katsoo hyvin epäluuloisesti olemustani. Maastopuku ja vihreä lippis varmaan hämäävät jonkin verran, mutta kasvoni erottuvat takuulla selkeästi oksistosta. Teeri ei ole varma mikä oikein olen. Kuulen, että lähistölle lennähtää jokin toinenkin iso lintu. En uskalla ryhtyä etsiskelemään katseellani saapujaa. Yritän kurkistaa oksan yli ja teeri vetää päätään alaspäin. Lopulta siitä näkyy enää päälaki ja toinen silmä. Jaaha, jos minä nostan päätäni, sinä lasket. Kokeillaanpas toimiiko homma toisin päin. Jos minä lasken päätäni, nostaako teeri omaansa ylös? Niinpä laskeudun lähes kyykkyasentoon. Jään odottamaan naarasteeren reaktiota. Turha luulo, naaraan pää ei nouse milliäkään ylemmäs. Samassa alkaa hyvin läheltä kuulua ukkoteeren soidinääntelyä. Ensin kuuluu eräänlainen kloksautus, joka jatkuu sihisevällä kohinalla. Metsästäjät kutsuvat sitä ”kusautukseksi”. Parin sellaisen jälkeen alkaa kukerrus. Muutaman kerran kukerruksen loppuosa on kuin kukon kiekaisua.
Varovasti kääntelen päätäni yrittäen paikallistaa uroksen, mutta tuloksetta. Vai niin, vai kosiomenot ne ovatkin tässä alkamassa. Näinkö myöhään keväällä? Nousen hiljalleen takaisin pystyasentoon. Naarasteeri on edelleen pää painuksissa varvikossa. Uros on jo kiihdyttänyt itseään aivan mahdottomaan kukerrukseen. Ottaessani hitaasti askeleen lähemmäs naarasta tämä lehahtaa siivilleen ja katoaa samaan suuntaan mistä tulikin.
Ukkoteeri vain jatkaa kukerrustaan. Eikö se huomannut, että naaras jo lähti paikalta? Saadakseni uroksen paikannettua otan muutamia varovaisia askelia kurkkien samalla äänen suuntaan. Pienen tauon jälkeen kukerrus jatkuu ja silloin huomaan uroksen, joka istuu männyn alaoksalla. Siivet levällään ja pyrstö levitettynä se on komea näky.
Parin kuusen ja koivun suojassa lähestyn varovasti urosta, joka edelleen jatkaa kukerrustaan. Se värisyttelee itseään, puistelee siipiään ja pystöään, pulputtaa niin että kaulapussit heiluvat. Soidinkiihko tuntuu ruokkivan teertä yhä näyttävämpiin suorituksiin. Kaiken kruunaa auringonvalon tuoma kiilto uroksen tummassa puvussa. Kurkin kuusen oksien välistä hiukan liian uskaliaasti ja uros ilmeisesti huomaa minut. Ainakin se vaikenee ja vetää siivet suppuun. Pyrstökin kapenee normaaliksi. Taitaa olla tämä piiloleikki leikitty.
Arvaukseni osuu kohdalleen ja punaheltta kohoaa siivilleen suolle päin. Samassa minun ja urosteeren välistä lehahtaa maasta lentoon naaras. Jassoo, uros pitikin soidinta tälle, eikä ensin näkemälleni naaraalle. Olisihan minun pitänyt muistaa, että kanalintujen parissa uroksella on haaremi. Äh, ties millaisesta esityksestä olisin saanut nauttia, kun olisin rauhallisesti malttanut mieleni.
Pää painuksissa lampsin pitkin hiekkatietä. Harmittelen kun innoissani keskeytin luontokappaleiden suvunjatkopuuhat. Toisaalta olen hyvilläni yllättävästä ja mieleenpainuvasta näytöksestä. Päätän jatkaa askellusta hymyillen vaikka sukatkin ovat kumikenkien kärjissä aivan mytyssä. Hei, jotain unohtui. Käännyn kohti suota, jonne teeret lensivät. Taputukset näyttelijöille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti