Epäluuloista soidinkiihkoa

Tiirailen kuusen oksien välistä punarintaa, joka istuu läheisen männyn latvaoksalla. Se lurittelee sävelmää, jota on vaikea matkia. Sitkeästi yrittää uros laulamalla saada jonkun naaraan houkuteltua paikalle. Otan matalien kuusten keskellä hyvin varovasti askelen, kaksi lähemmäs. Haluaisin pienestä laulajasta kuvan. Punarinnan laulu lakkaa ja yhtäkkiä tunnen kuinka pääni lähellä pienet siivet lyövät tiheää tahtia. Lintu laskeutui kuusien oksien suojaan tajuamatta, että olen siellä. Se säikähtää minua ja yhtä nopsasti kuin lintu ilmestyi, se katoaa oksiston kätköihin. Vielä minä onnistun ottamaan kuvan tästä piilottelevasta laulajasta, päätän mielessäni.

Juuri kun aion poistua kuusten suojasta, laskeutuu kanervikkoon teerinaaras. Vain neljän, viiden metrin päähän minusta. Jäykistyn paikoilleni, jotta ruskean kirjava lintu ei säikähtäisi. Nostan hiukan päätä nähdäkseni paremmin ja huomaan kuinka teeri tuijottaa minua suoraan silmiin. Kaula pitkällä se katsoo hyvin epäluuloisesti olemustani. Maastopuku ja vihreä lippis varmaan hämäävät jonkin verran, mutta kasvoni erottuvat takuulla selkeästi oksistosta. Teeri ei ole varma mikä oikein olen. Kuulen, että lähistölle lennähtää jokin toinenkin iso lintu. En uskalla ryhtyä etsiskelemään katseellani saapujaa. Yritän kurkistaa oksan yli ja teeri vetää päätään alaspäin. Lopulta siitä näkyy enää päälaki ja toinen silmä. Jaaha, jos minä nostan päätäni, sinä lasket. Kokeillaanpas toimiiko homma toisin päin. Jos minä lasken päätäni, nostaako teeri omaansa ylös? Niinpä laskeudun lähes kyykkyasentoon. Jään odottamaan naarasteeren reaktiota. Turha luulo, naaraan pää ei nouse milliäkään ylemmäs. Samassa alkaa hyvin läheltä kuulua ukkoteeren soidinääntelyä. Ensin kuuluu eräänlainen kloksautus, joka jatkuu sihisevällä kohinalla. Metsästäjät kutsuvat sitä ”kusautukseksi”. Parin sellaisen jälkeen alkaa kukerrus. Muutaman kerran kukerruksen loppuosa on kuin kukon kiekaisua.

Varovasti kääntelen päätäni yrittäen paikallistaa uroksen, mutta tuloksetta. Vai niin, vai kosiomenot ne ovatkin tässä alkamassa. Näinkö myöhään keväällä? Nousen hiljalleen takaisin pystyasentoon. Naarasteeri on edelleen pää painuksissa varvikossa. Uros on jo kiihdyttänyt itseään aivan mahdottomaan kukerrukseen. Ottaessani hitaasti askeleen lähemmäs naarasta tämä lehahtaa siivilleen ja katoaa samaan suuntaan mistä tulikin.

Ukkoteeri vain jatkaa kukerrustaan. Eikö se huomannut, että naaras jo lähti paikalta? Saadakseni uroksen paikannettua otan muutamia varovaisia askelia kurkkien samalla äänen suuntaan. Pienen tauon jälkeen kukerrus jatkuu ja silloin huomaan uroksen, joka istuu männyn alaoksalla. Siivet levällään ja pyrstö levitettynä se on komea näky.

Parin kuusen ja koivun suojassa lähestyn varovasti urosta, joka edelleen jatkaa kukerrustaan. Se värisyttelee itseään, puistelee siipiään ja pystöään, pulputtaa niin että kaulapussit heiluvat. Soidinkiihko tuntuu ruokkivan teertä yhä näyttävämpiin suorituksiin. Kaiken kruunaa auringonvalon tuoma kiilto uroksen tummassa puvussa. Kurkin kuusen oksien välistä hiukan liian uskaliaasti ja uros ilmeisesti huomaa minut. Ainakin se vaikenee ja vetää siivet suppuun. Pyrstökin kapenee normaaliksi. Taitaa olla tämä piiloleikki leikitty.

Arvaukseni osuu kohdalleen ja punaheltta kohoaa siivilleen suolle päin. Samassa minun ja urosteeren välistä lehahtaa maasta lentoon naaras. Jassoo, uros pitikin soidinta tälle, eikä ensin näkemälleni naaraalle. Olisihan minun pitänyt muistaa, että kanalintujen parissa uroksella on haaremi. Äh, ties millaisesta esityksestä olisin saanut nauttia, kun olisin rauhallisesti malttanut mieleni.

Pää painuksissa lampsin pitkin hiekkatietä. Harmittelen kun innoissani keskeytin luontokappaleiden suvunjatkopuuhat. Toisaalta olen hyvilläni yllättävästä ja mieleenpainuvasta näytöksestä. Päätän jatkaa askellusta hymyillen vaikka sukatkin ovat kumikenkien kärjissä aivan mytyssä. Hei, jotain unohtui. Käännyn kohti suota, jonne teeret lensivät. Taputukset näyttelijöille.

Liskoja ja kerrossammakoita

Istun kesäpesän läheisellä harjulla. Vanha kanto takamuksen alla katselen keväisen auringon laskeutumista kohti taivaanrantaa. Lämpöä on huomattavasti vähemmän kuin keskipäivällä. Valo ei ihan vielä punerra, mutta sävy on jo muuttunut oranssiseksi. Aatokseni vaeltavat ties missä. Välillä pää on aivan tyhjä. Yksinkertaisesti nautiskelen luonnon hiljaisuudesta. Säpsähdän kun viereisen kannon juuressa rapsahtaa.

Sisilisko kurkistaa puolukan varvun ja talven yli kestäneen marjan alta. Se nousee kannon kupeeseen asentoon, jossa saisi kaiken mahdollisen auringonvalon tuottaman lämmön itseensä. Ilmeisesti se aavistaa, että yöstä on tulossa kylmä. Vähitellen aurinko siirtyy niin, että sisiliskon kanto jää puun varjoon. Valon ja lämmön puute saa liskon vilahtamaan takaisin kanervikon sekaan. Jostain on löydettävä kolo, mihin asettua yöksi.

Seuraavana aamuna päätämme tyttärieni kanssa lähteä luontoretkelle katsomaan aarnimetsän majavanpatoa. Ajamme kesäpesältä parikymmentä kilometriä pehmeää hiekkatietä Juuan Koppelojärvelle. Matka autolla tyssää, kun pohjoisen puoleisessa varjopaikassa on tiellä paksulti lunta. Muualla ei lunta juuri enää olekaan. Onneksi määränpäähän on enää kilometrin verran. Jatkamme jalan, mikä osoittautuukin sammakkohavainnoinnin kannalta paremmaksi kuin autokyyti. Siellä täällä ojalätäköissä kuuluu pulahtelua ja kurnutusta. Räpyläjaloilla on kutu meneillään. Näemme monia yksittäisiä sammakoita vedessä, maalla ja lumessakin.

”Iskä, katso”, näyttää nuorempi tyttäreni sammakkoa, jonka hän on ottanut lumelta käsiensä väliin. Tyttäret ihailevat sammakon olemusta. Silittelevät sitä sormenpäillään hiukan aikaa, kunnes laskevat sen jatkamaan hyppelyä kohti lätäkköä. Itsekseni arvailen, että taitaa olla jälkeläisten teko vasta aluillaan, kun ojissa ei näy lainkaan sammakonkutua.

Keväiset purot solisevat, kun lähestymme majavanpatoa. ”Tuolla se on”, osoitan puiden välistä näkyvää risu- ja turverakennelmaa. ”Onko sitä hajotettu, kun vesi tulvii noin paljon yli”, kysyy tyttäreni ihmetellen veden kovaa virtausta. Vastaan, että majava antaa näin keväällä liian veden tulla yli, ettei vedenpinta pesässä nouse liian korkealle. Katselemme taitavasti rakennettua patoa ja pesäkekoa hiukan edempänä. Sitten jatkamme polkua syvemmälle aarnimetsään.

Kaatuneita lahopuita on paljon. Osa niistä on lähes täysin sammalten peitossa. On kuin olisimme keijujen ja menninkäisten maassa. Välillä koukkaamme tutkimaan majavanpadolta tulevaa puroa, joka näin keväällä loiskuaa kapeassa kivikossa kuin pieni koski. Tytöt löytävät sammakon jalan, jonka vieressä on musta mönjäläjä. ”Mitä tuo on? Mitä tässä on tapahtunut?” ”Lienee supi tai kettu napannut sammakon. Kutu on purskahtanut sammaleelle, kun sammakko on joutunut saaliina hampaisiin”. ”Hyi - inhottavaa”. ”Elämä on”, tuumaa vanhempi tytär tv-mainostekstin tyyliin.

Polun varresta löytyy paljon mielenkiintoista tutkittavaa ja pohdittavaa. Hirville aikoinaan katkaistut nuolukivipuut ovat tyhjät. Hirvet ovat nuolleet puupölkkyjen varretkin paljaaksi, aivan urille saakka. Ilmeisesti nuolukivistä on valunut ja imeytynyt suoloja pölkkyihin, kun ne on noin tarkkaan kaluttu. Siellä täällä puron varressa näkyy majavan kaatamia haapoja. Yksi niistä on jäänyt konkeloon kuusta vasten. Majava on katkaissut haavan ensimmäisen kaadon jälkeen kahdesta muustakin kohdasta. Se ei ole ymmärtänyt, että konkelo ei sillä tavalla laukea. Tyhmyyksissään se ihminenkin tekee joskus turhaa työtä.

Tulemme kohtaan, jossa pari lankkua on asetettu viemään kostean suosammalikon yli. ”Jokos me kääntyisimme tästä takaisin?” ”Joo, kohta”, saan vastauksen kuin yhdestä suusta. ”Voimmeko käydä vielä tuon kallion päällä?” Saatuaan luvan tyttäret ryntäävät jäkäläisen kallion laelle katselemaan maisemia. Minä tuuppaa reppuni lankulle ja istahdan juomaan vettä. Samassa huomaan pientä liikettä parin metrin päässä. Kas, kas, sammakot märässä heinikossa päällekkäin. Hetkinen, montako niitä oikein on? Hiivin hiljaa lähemmäs. No jopas jotain, niitähän on kolme. Kuusi-silmäinen sammakko, naurahdan mielessäni.

”Tulkaapa tytöt katsomaan, mutta hiljaa sitten etteivät nämä säikähdä”. ”Ne parittelevat”. ”Onko tuossa yksi vai kaksi urosta?” Kysymyksiä satelee niin ettei kaikkiin ehdi edes vastaamaan. Näille neideille ei iskän tarvitse enää sopertaa ’kukka ja mehiläinen’ -juttuja. Jossakin vaiheessa päällimmäisin sammakkouroksista putoaa kyydistä. Isommalla uroksella sen sijaan on luja ote naaraasta. Omien geenien siirtäminen syntyviin mukulapäihin on tehtävä mahdollisimman hyvin. Katselemme sammakoiden puuhia, kunnes vatsamme ilmoittavat, että on kotiinlähdön aika.

Paluumatkalla löydämme yhdestä lätäköstä vesiliskon. Aikamoinen harvinaisuus, niitä en muista nähneeni sitten poikavuosien. Silloin yritimme pyydystää niitä ”paskalammesta”, johon oli heitetty kaikenlaista romua. Kirjava sahalaitahäntäinen uros oli naapurin poikien mielestä kova saalis. Kulkiessamme osin paljasta, osin lumista tietä takaisin autolle, näemme monta sammakkoa.

Kuivissa kanervikkopaikoissa rapsahtelee siihen malliin, että taitavat sisiliskotkin olla liikkeellä. ”Tämän päivän näkemiset minä kerron bilsan opelle maanantaina”, tuumaa tyttäristäni vanhempi. Hiukan ennen kuin saavumme autolle, näkyy tienposken hiekalla vihreitä koppakuoriaisia.

Pari niistä säikähtää meitä ja lennähtää metrin, kaksi eteenpäin. ”Hei, näitäkin on kaksi päällekkäin”, huikkaan tytöille. Koppikset eivät pitkään kiinnosta. Jano ja nälkä voittavat sukua jatkavien hyönteisten katselun. Auton ovet paukahtavat kotimatkan merkiksi.