Luomet lurpallaan ja väsynein askelin laahustan alakertaan aamupuuron keittoon. Onpa tosiaan tarpeen tämä vapaapäivä hankalan työviikon loppuun. Toivottavasti saan patterit ladattua Kolin luonnossa, kuten olen tälle päivälle suunnitellut. Ripottelen hiutaleet kattilaan ja haen päivän lehden selailtavaksi. Ennen starttia väsään vielä itselleni termokseen teet ja reppuun voileivät välipalaksi.
Liikkeellä olen suht’ aikaisin aamulla, sillä haluan olla Kolin laella reilusti ennen auringonnousua. Kohti päämäärää ajaessani harmittelen, että sää näyttää olevan pilvinen – taitaa tulla sävyttömiä kuvia. No, mieli lepää lumisen luonnon keskellä – oli sitten harmaata tai ei. Jospa keli päivän valjettua hiukan selkiytyisi, vaikka eihän tammikuinen aurinko paljon lämmitä.
Noustuani maisemahissillä hotellin eteen, havaitsen ympäristön olevan hyvin utuisen oloinen. Lumiset puut ovat violetin ja sinisen sävyisiä. Pilvikerros siis ei ole kovin paksu vaan nousevan päivän ja taivaan värit heijastuvat usvan läpi. Havainto saa minut innostumaan – jospa Kolin huippu onkin pilvetön.
Kiipeän lumen ja jään peittämiä liukkaita portaita ylöspäin vaivalloisesti. Käsivarsilta vaaditaan nyt sitkeyttä, sillä portaissa ei oikeastaan ole askelmia lainkaan. Ovat tainneet alaspäin tulijat laskea niillä persmäkeä siloittaen pykälät olemattomiksi. Varsin hengästyneenä pääsen vihdoin huipulle.
Wau – onpa hienon näköistä. Tykkylumiset puut ovat kuin ihmis- tai peikkohahmoja. Kuin kansa, joka roikkuvissa rääsyissään odottaa hiljaa jotain suurta tapahtuvaksi. Hahmojen välissä leijuu ohut usva, joka värjäytyy taivaan väreillä ja suodattaa valoa kuin unessa. Tunnelma on jotenkin epätodellinen. Pieni tuulen henkäys leijuttaa usvaa hitaasti taaksepäin ja hetken ajan näyttää kuin tykkykansa marssisi minua kohti.
Alempana oleva paksumpi pilvikerros peittää maisemat. Pilvien yläpuolinen maailma on sen sijaan varsin kirkas. Heh – olen pilvien ja taivaan rajalla, mikä saa mielen korostamaan epäuskottavaa tunnelmaa. Auringon pikku hiljaa noustessa värisävyt ympärillä vaihtelevat violetinsinisestä punaiseen, oranssiin ja keltaiseen. Kun aurinko nousee pilvien alta, on kuin suuri kirkas keltainen silmä kurkistaisi tykkykansaa ja sen edesottamuksia.
Näkymä ja sen aikaan saama vaikutelma on niin henkeäsalpaava ja vangitseva, että meinaan unohtaa reissuni tarkoituksen – valokuvauksen. Napsin kuvia ja muutamat niistä vaikuttavat kameran pienellä ruudulla varsin onnistuneilta – saa nähdä miltä ne näyttävät tietokoneen ruudulla. Maisema, tykkypuut, usva ja värisävyt luovat vaihtelevan ympäristön. Välillä usva katoaa lähes kokonaan ja taivas on puhtaan sininen. Mieleisiä kuvakulmia tuntuu olevan vaikka kuinka paljon. Valinnan vaikeus luo jopa paineen tunteen – näistä olosuhteista on pakko saada hyviäkin kuvia. Entäs jos en saa?
Hylkään negatiiviset ajatukset ja keskityn kuvaamiseen täysillä. Kadotan ajantajun lähes kokonaan – kunnes havahdun katsomaan kelloa eteläsuomalaisen naisen sitä minulta kysyessä. Hän on kuulemma ensikertalainen Kolilla ja ihastelee täysin sydämin lumisen luonnon kauneutta. Vaihtaessani paikkaa Akka-Kolille, törmään tuttuun joensuulaiseen lintuharrastajaan, joka on liikkeellä lumikengillä. Vaihdamme muutaman sanan pöllöistä ja harmaapäätikoista.
Akka-Kolin laella ihastelee pari vanhempaa miestä maisemia ja tervehdin heitä. He vastaavat englanniksi. Selviää, että he ovat portugalilaisia metsäalan miehiä, jotka ovat tulleet illaksi kuuntelemaan jazzia Kolille. He harmittelevat, etteivät ottaneet kameraa mukaan, jolloin tarjoudun nappaamaan heistä muutaman kuvan ja annan käyntikorttini pyytäen ottamaan yhteyttä sähköpostilla. Lupaan lähettää heille kuvat ainutlaatuisista maisemista - pakollinen potretti mukaan luettuna. Kuljeksimme jonkin aikaa yhtä matkaa ja yritän kertoa heille paikkojen nimien tarkoituksia sekä Kolin historiaa.
Auringonlaskun lähestyessä ihailen maisemia Paha-Kolin laelta. Pielisen jäinen pinta erottuu juuri ja juuri pilvikerroksen läpi. Lämpötilan laskiessa usva kerääntyy jälleen rinteille. Taivas on pastellisävyisen sininen ja punainen, taivaanrannan raja sen sijaan on turkoosiin vivahtava. Rinnettä laskeutuessaan luo usva hyvin kylmän tunnelman vaikka pakkasta on vain kymmenkunta astetta. Tunnelma on jälleen hyvin vaikuttava – ei kuitenkaan epätodellinen kuten aamulla.
Ihastelen päivän päättymistä Kolin laella vuoroin etelän, vuoroin pohjoisen suuntaan. Yön jo laskeuduttua kuvaan vielä päivän päätteeksi kirkasta tähtitaivasta. Tykkylumiset korkeat puut ovat kuin valkeita muistomerkkejä tummansinisen, pilkullisen taivaan alla. Lähes pimeässä astelen viimeiset sadat metrit alaspäin hotellille. Istuessani lämpimän maisemahissin penkille lausun spontaanisti ääneen: voi vitsit mikä päivä.
Liikkeellä olen suht’ aikaisin aamulla, sillä haluan olla Kolin laella reilusti ennen auringonnousua. Kohti päämäärää ajaessani harmittelen, että sää näyttää olevan pilvinen – taitaa tulla sävyttömiä kuvia. No, mieli lepää lumisen luonnon keskellä – oli sitten harmaata tai ei. Jospa keli päivän valjettua hiukan selkiytyisi, vaikka eihän tammikuinen aurinko paljon lämmitä.
Noustuani maisemahissillä hotellin eteen, havaitsen ympäristön olevan hyvin utuisen oloinen. Lumiset puut ovat violetin ja sinisen sävyisiä. Pilvikerros siis ei ole kovin paksu vaan nousevan päivän ja taivaan värit heijastuvat usvan läpi. Havainto saa minut innostumaan – jospa Kolin huippu onkin pilvetön.
Kiipeän lumen ja jään peittämiä liukkaita portaita ylöspäin vaivalloisesti. Käsivarsilta vaaditaan nyt sitkeyttä, sillä portaissa ei oikeastaan ole askelmia lainkaan. Ovat tainneet alaspäin tulijat laskea niillä persmäkeä siloittaen pykälät olemattomiksi. Varsin hengästyneenä pääsen vihdoin huipulle.
Wau – onpa hienon näköistä. Tykkylumiset puut ovat kuin ihmis- tai peikkohahmoja. Kuin kansa, joka roikkuvissa rääsyissään odottaa hiljaa jotain suurta tapahtuvaksi. Hahmojen välissä leijuu ohut usva, joka värjäytyy taivaan väreillä ja suodattaa valoa kuin unessa. Tunnelma on jotenkin epätodellinen. Pieni tuulen henkäys leijuttaa usvaa hitaasti taaksepäin ja hetken ajan näyttää kuin tykkykansa marssisi minua kohti.
Alempana oleva paksumpi pilvikerros peittää maisemat. Pilvien yläpuolinen maailma on sen sijaan varsin kirkas. Heh – olen pilvien ja taivaan rajalla, mikä saa mielen korostamaan epäuskottavaa tunnelmaa. Auringon pikku hiljaa noustessa värisävyt ympärillä vaihtelevat violetinsinisestä punaiseen, oranssiin ja keltaiseen. Kun aurinko nousee pilvien alta, on kuin suuri kirkas keltainen silmä kurkistaisi tykkykansaa ja sen edesottamuksia.
Näkymä ja sen aikaan saama vaikutelma on niin henkeäsalpaava ja vangitseva, että meinaan unohtaa reissuni tarkoituksen – valokuvauksen. Napsin kuvia ja muutamat niistä vaikuttavat kameran pienellä ruudulla varsin onnistuneilta – saa nähdä miltä ne näyttävät tietokoneen ruudulla. Maisema, tykkypuut, usva ja värisävyt luovat vaihtelevan ympäristön. Välillä usva katoaa lähes kokonaan ja taivas on puhtaan sininen. Mieleisiä kuvakulmia tuntuu olevan vaikka kuinka paljon. Valinnan vaikeus luo jopa paineen tunteen – näistä olosuhteista on pakko saada hyviäkin kuvia. Entäs jos en saa?
Hylkään negatiiviset ajatukset ja keskityn kuvaamiseen täysillä. Kadotan ajantajun lähes kokonaan – kunnes havahdun katsomaan kelloa eteläsuomalaisen naisen sitä minulta kysyessä. Hän on kuulemma ensikertalainen Kolilla ja ihastelee täysin sydämin lumisen luonnon kauneutta. Vaihtaessani paikkaa Akka-Kolille, törmään tuttuun joensuulaiseen lintuharrastajaan, joka on liikkeellä lumikengillä. Vaihdamme muutaman sanan pöllöistä ja harmaapäätikoista.
Akka-Kolin laella ihastelee pari vanhempaa miestä maisemia ja tervehdin heitä. He vastaavat englanniksi. Selviää, että he ovat portugalilaisia metsäalan miehiä, jotka ovat tulleet illaksi kuuntelemaan jazzia Kolille. He harmittelevat, etteivät ottaneet kameraa mukaan, jolloin tarjoudun nappaamaan heistä muutaman kuvan ja annan käyntikorttini pyytäen ottamaan yhteyttä sähköpostilla. Lupaan lähettää heille kuvat ainutlaatuisista maisemista - pakollinen potretti mukaan luettuna. Kuljeksimme jonkin aikaa yhtä matkaa ja yritän kertoa heille paikkojen nimien tarkoituksia sekä Kolin historiaa.
Auringonlaskun lähestyessä ihailen maisemia Paha-Kolin laelta. Pielisen jäinen pinta erottuu juuri ja juuri pilvikerroksen läpi. Lämpötilan laskiessa usva kerääntyy jälleen rinteille. Taivas on pastellisävyisen sininen ja punainen, taivaanrannan raja sen sijaan on turkoosiin vivahtava. Rinnettä laskeutuessaan luo usva hyvin kylmän tunnelman vaikka pakkasta on vain kymmenkunta astetta. Tunnelma on jälleen hyvin vaikuttava – ei kuitenkaan epätodellinen kuten aamulla.
Ihastelen päivän päättymistä Kolin laella vuoroin etelän, vuoroin pohjoisen suuntaan. Yön jo laskeuduttua kuvaan vielä päivän päätteeksi kirkasta tähtitaivasta. Tykkylumiset korkeat puut ovat kuin valkeita muistomerkkejä tummansinisen, pilkullisen taivaan alla. Lähes pimeässä astelen viimeiset sadat metrit alaspäin hotellille. Istuessani lämpimän maisemahissin penkille lausun spontaanisti ääneen: voi vitsit mikä päivä.
