Nautiskelen aurinkoisesta kesäpäivästä, jonka täydentää lempeä tuuli ja lintujen laulu. Lähes ihanteellinen ötököiden kuvauspäivä. Tähtäilen kamerallani koivunlehdellä olevaa nummirapuhämähäkkiä, joka pitelee tiukassa otteessaan saalistamaansa pientä kovakuoriaista. Hennon tuulen heiluttaessa lehteä en meinaa saada tarkennusta kohdalleen. Jostain kauempaa kuuluva rääkynä kiinnittää huomioni: ruisrääkkä narisuttaa ”räikkäänsä”.
Nappaan kuvat hämähäkistä ja hipsin rauhallisin askelin kohti narinaa. Välillä lintu lopettaa ääntelyn. Odottelen paikallani rääkän äänen jatkumista, jotta voin paikantaa sen sijainnin hiukan paremmin. Ääni kuuluu puutarha-alueen ulkopuolelta olevasta pitkästä heinikosta. Tuolta sitä ei tavoita katseella eikä kameralla millään, on se sen verran hyvä piilottelija, mietiskelen astellessani lähemmäs. Niinpä valitsen olinpaikakseni hiukan avaramman paikan, puutarhatilkun laidan, johon avaan pienen putkijakkaran.
Olen varautunut tähän tilanteeseen jo aiemmin. Kaivan repusta laitteet, joilla soitan rääkälle sen omaa ääntä. Vajaan puolen minuutin soitto tuottaa tuloksen. Ruisrääkkä lentää lähemmäs minua laskeutuen ruohikkoon noin kymmenen metrin päähän. Pahus kun olin hidas kameran kanssa, jäivät lentokuvat saamatta. Lintu lähestyy pikkuhiljaa minua, naristen jatkuvasti. Itse lintua ei näy, mutta ääni kovenee ja muutamat ruohonkorret heilahtavat hiukan.
Lopulta ruisrääkkä on vain parin metrin päässä minusta, enkä silti näe siitä vilaustakaan. Kyllä olet taitava piilottelija, suorastaan näkymätön. Jos en tietäisi, mistä on kyse, voisin olettaa äänen hyvin kovaäänisen hyönteisen tekemäksi. Naristuaan aikansa hyvin lähellä, siirtyy lintu kauemmas.
Vaihdan paikkaa muutamalla metrillä ja soitan piilottelijalle rääkynää uudestaan. Aiemmat tapahtumat toistuvat: lintu tulee ensin varsin lähelle ja peruuttaa sitten etemmäs. Minua harmittaa aivan vietävästi, kun en näe linnusta vilaustakaan.
Soitan vielä pari kertaa ääntä eri paikoista. Mutta ei, lintu ei tule lähestulkoonkaan näkösälle niin, että siitä saisi järkevänoloista kuvaa. Jossakin vaiheessa narisija tarkkailee minua palstojen väliseltä polulta siten, että näen vain hieman nokkaa. Silmäkin on aina jonkin heinänkorren takana piilossa. Voi jos osaisi itse piiloutua ilman apuvälineitä yhtä hyvin. Saattaisi onnistua nappaamaan hienoja luontokuvia.
Olkoon sitten, narise rauhassa, tuskailen turhautuneena ja viskaan jakkaran selkääni. Olen oikeastaan jo luovuttanut, kun kuitenkin päätän yrittää vielä kerran. Valitsen paikaksi avonaisen mullikkopalstan, jonka vastakkaiselta puolelta ruisrääkän ääni yhä kuuluu. Soitan linnun ääntä vain muutaman narahduksen verran ja istuudun jakkaralle odottamaan.
Ja kas kummaa, hämmästyksekseni lintu astelee hyvin varovasti ja hitaasti näkösälle niin, että edessä on vain pari heinää. Napsin rääkästä kuvia, eikä kameran ääni tunnu lintua häiritsevän. Päinvastoin, lintu antaa minulle todellisen ihmetyksen aiheen astelemalla pienen multakasan päälle rääkymään. Välillämme ei ole minkäänlaista näköestettä, ei ruohonkorttakaan.
Katselen ensimmäistä kertaa elämässäni ruisrääkkää silmästä silmään. Lintu narahtaa multakasan päällä muutaman kerran hyvin pelottoman näköisesti. Nokan ollessa ammollaan, paistaa auringonvalo rääkän ohuen kaulapussin lävitse. Sitten lintu vaikenee ja astelee korostetun hitain askelin takaisin heinien suojaan.
Istuksin tovin paikoillani ihmetellen ruisrääkän äskeistä rohkeaa käytöstä. Pitkän hiljaisuuden jälkeen rääkkä narahtaa vielä kerran. Kuin herättääkseen minut ajatuksistani tai sanoakseen näkemiin. Hei vaan sinullekin ja kiitos poseerauksesta, tuumailen nostaessani jakkaran mullasta.
Nappaan kuvat hämähäkistä ja hipsin rauhallisin askelin kohti narinaa. Välillä lintu lopettaa ääntelyn. Odottelen paikallani rääkän äänen jatkumista, jotta voin paikantaa sen sijainnin hiukan paremmin. Ääni kuuluu puutarha-alueen ulkopuolelta olevasta pitkästä heinikosta. Tuolta sitä ei tavoita katseella eikä kameralla millään, on se sen verran hyvä piilottelija, mietiskelen astellessani lähemmäs. Niinpä valitsen olinpaikakseni hiukan avaramman paikan, puutarhatilkun laidan, johon avaan pienen putkijakkaran.
Olen varautunut tähän tilanteeseen jo aiemmin. Kaivan repusta laitteet, joilla soitan rääkälle sen omaa ääntä. Vajaan puolen minuutin soitto tuottaa tuloksen. Ruisrääkkä lentää lähemmäs minua laskeutuen ruohikkoon noin kymmenen metrin päähän. Pahus kun olin hidas kameran kanssa, jäivät lentokuvat saamatta. Lintu lähestyy pikkuhiljaa minua, naristen jatkuvasti. Itse lintua ei näy, mutta ääni kovenee ja muutamat ruohonkorret heilahtavat hiukan.
Lopulta ruisrääkkä on vain parin metrin päässä minusta, enkä silti näe siitä vilaustakaan. Kyllä olet taitava piilottelija, suorastaan näkymätön. Jos en tietäisi, mistä on kyse, voisin olettaa äänen hyvin kovaäänisen hyönteisen tekemäksi. Naristuaan aikansa hyvin lähellä, siirtyy lintu kauemmas.
Vaihdan paikkaa muutamalla metrillä ja soitan piilottelijalle rääkynää uudestaan. Aiemmat tapahtumat toistuvat: lintu tulee ensin varsin lähelle ja peruuttaa sitten etemmäs. Minua harmittaa aivan vietävästi, kun en näe linnusta vilaustakaan.
Soitan vielä pari kertaa ääntä eri paikoista. Mutta ei, lintu ei tule lähestulkoonkaan näkösälle niin, että siitä saisi järkevänoloista kuvaa. Jossakin vaiheessa narisija tarkkailee minua palstojen väliseltä polulta siten, että näen vain hieman nokkaa. Silmäkin on aina jonkin heinänkorren takana piilossa. Voi jos osaisi itse piiloutua ilman apuvälineitä yhtä hyvin. Saattaisi onnistua nappaamaan hienoja luontokuvia.
Olkoon sitten, narise rauhassa, tuskailen turhautuneena ja viskaan jakkaran selkääni. Olen oikeastaan jo luovuttanut, kun kuitenkin päätän yrittää vielä kerran. Valitsen paikaksi avonaisen mullikkopalstan, jonka vastakkaiselta puolelta ruisrääkän ääni yhä kuuluu. Soitan linnun ääntä vain muutaman narahduksen verran ja istuudun jakkaralle odottamaan.
Ja kas kummaa, hämmästyksekseni lintu astelee hyvin varovasti ja hitaasti näkösälle niin, että edessä on vain pari heinää. Napsin rääkästä kuvia, eikä kameran ääni tunnu lintua häiritsevän. Päinvastoin, lintu antaa minulle todellisen ihmetyksen aiheen astelemalla pienen multakasan päälle rääkymään. Välillämme ei ole minkäänlaista näköestettä, ei ruohonkorttakaan.
Katselen ensimmäistä kertaa elämässäni ruisrääkkää silmästä silmään. Lintu narahtaa multakasan päällä muutaman kerran hyvin pelottoman näköisesti. Nokan ollessa ammollaan, paistaa auringonvalo rääkän ohuen kaulapussin lävitse. Sitten lintu vaikenee ja astelee korostetun hitain askelin takaisin heinien suojaan.
Istuksin tovin paikoillani ihmetellen ruisrääkän äskeistä rohkeaa käytöstä. Pitkän hiljaisuuden jälkeen rääkkä narahtaa vielä kerran. Kuin herättääkseen minut ajatuksistani tai sanoakseen näkemiin. Hei vaan sinullekin ja kiitos poseerauksesta, tuumailen nostaessani jakkaran mullasta.
