Valon ja äänten kirjo

Aikaisen aamun valo on värikkäimmillään kun pysähdyn maaseudun pellon laitaan katselemaan töyhtöhyyppien touhuja. Useimmat niistä keskittyvät tähän aikaan päivästä syömäpuuhiin. Kylmä lähes viiden pakkasasteen yö on verottanut energiavarastoja ja nälkä ajaa linnut ravinnonhakuun. Muutamat aktiivisimmat urokset jaksavat jo esittää näyttävää soidinlentoaan. Ne poukkoilevat taivaalla sinne tänne osoittaen lentotaitojaan.

Yksi töyhtöhyypistä kiinnittää huomioni tepastelemalla hyvin pienin mutta nopein askelin pitkin yöllä jäätynyttä lammikkoa. Väliin se pysähtyy paikalleen kuin seinään ja jähmettyy täysin liikkumattomaksi. Sitten muutama nopea askel ja nokkaisu jään pintaan. Mitä ihmeen syötävää lintu oikein löytää jäältä? Muutaman kerran kiire saaliin kimppuun on niin kova, että hyyppä meinaa tuiskahtaa liukkaalla jäällä pyrstölleen. Töyhtö linnun päälaella on hassun näköinen. Muutamat pitkät ohuet haituvat sojottavat eri puolille päätä ja keikkuvat linnun liikkuessa edestakaisin. Nouseva aurinko värjää lammikon jään kirkkailla väreillä. Linnun silhuetti oranssia jäätä vasten on kaunis näy. Nappaan muutaman kuvan kunnes harakat ajavat töyhtöhyypän pakosalle.

Päätän lähteä tutkailemaan keväistä suota. Jokohan ovat teerikukot soitimella aktiivisimmillaan, taistelevat oikeudesta paritella? Mietiskelen kevään kulkua kurvaillessani kelirikkoista tietä mäntyjen välistä kohti määränpäätä.

Seuraavassa mutkassa näen isoja lintuja tiellä. Kas, kolme koppeloa tepastelee metsän hämärissä. Ne nokkivat tieltä hiekanjyväsiä kupuunsa.Sammutan auton ja samalla havaitsen lumitöyräällä metsokukon. Arkana lintuna se astelee nopein askelin kauemmas tiestä - niin nopeasti, että minulta jäävät kuvat saamatta. Paetessaankin se yrittää säilyttää arvokkuutensa. Pyrstö pystyssä ja kaula ylväästi koholla se antaa ymmärtää ettei muka pelkää. Tepasteleva kukko sulautuu osin lumiseen maastoon yllättävän hyvin. Etempää sitä on todella vaikea erottaa pälvipaikoista tai puiden kannoista. Varsinkin jos lintu kääntää pyrstönsä katsojaan päin. Koppelot touhuavat tiellä huomattavasti kukkoa pelottomammin. Vähitellen ne astelevat mutkan kohdalta tien penkalle ja jäävät katsomaan ihmetellen kulkuneuvoani.

Käynnistän autoni ja ajan hitaasti niiden ohi. Lähestyn suon laitaa varovasti. Kerran olen säikäyttänyt kurjet pahanpäiväisesti aamutorkuiltaan kun astelin pitkospuita ääneti mutta nopeasti suolle.

Tällä kertaa kurjet ovat kaukana, suon toisella laidalla, lahden pohjukassa. Ne huomaavat tuloni ja päästävät reilun kraksautuksen varoitukseksi muille lähistön kurjille. Nämä ojentavat heti kaulansa ja tarkkailevat minua. Kuovi lentää keskellä suota soidinlentoaan. Se uikuttaa äänekkäästi ottaen samalla korkeutta. Sitten pitkänokka aloittaa liito-osuuden, jonka aikana ääni on kuin laskeutuvan lentokoneen varoitusääni. Hujelluksen tahti tihenee kohti laskuliidon loppua.

Pienestä pakkasesta huolimatta kevätaamun tunnelma ja äänimaailma on mahtava. Talvihämärän hiljaisuus on muuttunut valon ja äänten kirjoksi. Kuulen kurkien trööttäilyt ja joutsenten kailotuksen korvissani. Teerien soidinäänet, pulputus ja suhaukset sekoittuvat rastaiden räkätykseen ja peipon raikkaaseen lauluun. Taivaalta kuuluu hanhien kaakatus ja lokkien naukuva nauru.

Jostain kaukaa kantautuu jopa juhla-asuisen riekon vaimea kope' kope'. Luonto on jälleen heräämässä kesäiseen eloon. Täällä luonnon keskellä tunnen oloni levolliseksi ja rauhaisaksi. Lukuisat äänet eivät häiritse, päinvastoin, ne täydentävät toisiaan kuin sinfoniaorkesterin monet instrumentit. Tuntuu kuin ymmärtäisin jotain suurta elämästä ja sen tarkoituksesta, jotain kaikkien olentojen yhteiselosta. En osaa edes pukea sanoiksi sitä tunnetta.

Seison silmät kiinni ja kuuntelen – kauan – minä vain … olen.

Odotan innolla laululintujen saapumista kesäiseen aamuyöhön.