Lumiolentoja ja saukon iloittelua

On jouluaaton aatto. Jostain syystä minulla ei ole kiire, kuten yleensä joulun alla. Olen tehnyt tarpeelliset jouluostokset muutamaa päivää aiemmin. Ystäväni - tai oikeammin kumppanini - kanssa sovimme, että ruokaostokset teemme myöhään tänä iltana kun kaupat ovat jo tyhjenneet ruuhkista. Nukuimme pitkään ja loikoilemme nyt sängyssä rauhassa keskustellen. On vielä liian hämärää valokuvausta ja uuden juuri ostamani objektiivin testausta ajatellen. Otin vapaapäivän ihan sitä varten, että teemme retken talviseen luontoon lumikengillä. Ystäväni on lainannut ne työpaikaltaan, mukava ”työsuhde-etu”.

Aamupalan syötyämme ja teet nautittuamme pakkaamme eväsrepun kuumilla juomilla ja varustaudumme lämpimillä vaatteilla. Tiedän jo etukäteen, että muutaman tunnin kylmässä olon kruunaa lämmin kahvi lumisessa laavussa. Olemme menossa Enon Alakoitajoelle. Kävimme siellä jo kesällä, joten maisemat ovat tutut. Mutta millaiseltahan siellä näyttää näin talvella? Luntakin on tullut parin päivän aikana melkoisesti, joten lumikengät saattavat olla todellakin tarpeen.

Siinä se on, tuttu silta, jonka viereiselle levikkeelle kurvaan vanhan Tojoni. Käyn heti ottamassa pari kuvaa sillalta, jotta voin verrata niitä kesällä ottamiini vastavalokuviin. Kesäisiä heijastuksia ei vedessä ole. Valoa on paljon vähemmän, ja osa virrasta on lumen peitossa. Kas kas, saukon jälkiä on melkoisesti. Notkea pulikoija on juossut pitkin joen uomaa puolin ja toisin välillä veteen sukeltaen. Hui, lämpimästä vaatetuksesta huolimatta ajatus kylmästä vedestä puistattaa.

Virittelemme lumikengät jalkaan ja astelemme tien penkan yli metsään. Pitihän se arvata, jäniksen jälkiä ristiin ja rastiin. Muutamissa kohdin oikein polku. Mikähän ravirata se tässä jänöillä on? Saavumme liikuntarajoitteisille tarkoitetulle laiturille. Keväisin ja ehkäpä kesälläkin siltä käsin voi kalastaa pyörätuolista. Nyt on kaiteilla kymmenen senttiä lunta. Tuolla, noin parikymmentä metriä virtaa alaspäin, sai syksyllä vanha lonkkavaivainen mies noin kiloisen taimenen pienellä punaisella vaapulla.

Näin talvella voisi kala olla vahvemmilla, jään alle siiman vetäessään. Onpa kauniin näköistä tuo lumi rantakivikon päällä. Polveilee kuin aarniometsän sammalikko lahopuiden päällä. Pelkillä saappailla olisi meno hankalaa. Lumen alta kun ei kivenkoloja nää. Nämä lumikengät ovat kyllä hyvä keksintö, taidan ostaa omat.

Vesi kuohuu ja pyörii kivien, lumen ja jään muodostamassa uomassa. Siinäpä saukolle vaihteleva valtakunta. Jäljistä näkee, että saukko on väliin juossut jäällä pitkän matkaa aivan suoraan. Toisessa kohdassa se on seurannut rantaviivaa kuin nuuskiakseen, josko kiven koloista löytyisi jotain. Muutamassa rinnepaikassa saukko on laskenut mäkeä. Ilakoinut liukkaalla lumella, kuin lapsi pulkkamäessä. Todennäköisesti saukkokin on nauranut mielessään lapsen lailla.

Otan kauko-objektiivilla muutaman kuvan kumppanistani hänen syödessään laavulla kylmää voileipää. Ryyppy kuumaa teetä päälle, ja jälkiruuaksi suklaata, Wiener Nougatia, onhan nyt joulun aika. Meinaa sormet kylmää näitä kameran nappuloita säätäessä. Olisi pitänyt ottaa kynsikkäät mukaan.

Paluumatkalla katseemme kiinnittyy lumisiin hahmoihin. Toinen on kuin pieni rääsyihin pukeutunut keijutyttö, jonka nenä pilkistää pitkien muotoiltujen hiusten alta. Toinen hahmo on peikkomaisempi. Aivan kuin ne keskustelisivat. Psst … näetkö ? Ihmisiä. Mitä ne tähän aikaan vuodesta täällä tekevät? Hoh hoo, naurahtaa isosuinen ja -nenäinen peikko. Tulivat varmaan palelluttamaan varpaitaan. Mitkä ihmeen räpylät niillä on jaloissa ? Luulevat varmaan olevansa saukkoja … hihii hihii.

Sitten hahmojen supina on niin hiljaista, ettei siitä saa selvää.

Mikäs kameralle nyt tuli? No niinpä tietysti, pakkanen imi kameran akun tyhjiin jo nyt. Harmittaa kun hävitin syksyllä vara-akun Koppelojärven majavanpadolle. No, ensi kerralla kuvaan sitten lisää. Olisikohan saukko liikkeellä uuden vuoden aattona ?